Miksi kirjastojen tulee olla mukana e-aineistojen jakelussa?

E-aineistot, ja erityisesti e-kirja, ovat herättäneet keskustelua, tunteita ja ajatuksia varsinkin kirjastopiireissä ympäri maailmaa. Kalifornialainen kirjastonjohtaja Sarah Houghton vertasi e-kirjaa houkuttelevaan, mutta niin petolliseen poikaystävään loistavasti kirjoitetussa jutussaan I’m breaking up with e-books (and you can too). Juuri Yhdysvalloissa e-kirja onkin aiheuttanut kirjastoväen keskuudessa paljon päänvaivaa, ja mediakeskustelu asian ympärillä on ollut, ja tulee varmasti olemaan, vilkasta ja nopeakäänteistä.

Suomen yleiset kirjastot sen sijaan ovat e-aineistojen suhteen vasta alkutaipaleella. Myös kaupalliset e-kirjamarkkinat ovat meillä lähteneet käyntiin suhteellisen hitaasti. Maailmalta kantautuvien uutisten perusteella voidaankin kysyä, onko kirjaston järkevää tavoitella kattavaa e-aineistokokoelmaa ylipäätään? Ja jos on, niin miksi?

Ihan alkuun muutama sana yleisesti e-kirjamarkkinoista, ja tämän jälkeen, hieman enemmän kirjastomaailman näkökulmaa asiaan.

E-kirjamarkkinat

E-kirjan läpimurtoa on ennustettu ja odotettu jo pidemmän aikaa. Hurjimmat ennusteet ovat nähneet painetun kirjan väistyvän digitaalisen tieltä, ja myös kirjastojen hyllyjen tyhjenevän aineistojen siirtyessä yhä enemmän verkon kautta jaettavaksi. Totuus on, kuten tiedämme, kuitenkin aivan toisenlainen.

E-kirjojen myyntiluvut ovat yhä edelleen vaatimattomia kaikkialla maailmassa. Yhdysvalloissa, jossa e-kirjamarkkinat ovat kiistatta länsimaiden kärkeä, e-kirjojen osuus kirjamyynnistä vuonna 2010 oli OECD:n tilastojen mukaan 8 % luokkaa. Euroopan kirjamyynnistä e-kirjojen osuus liikkuu yhden prosentin molemmin puolin, riippuen tarkasteltavasta maasta. Samalla kuitenkin e-kirjojen myynti kasvaa kovaa vauhtia, mutta myynnin hurja kasvu selittyy osittain alhaisesta lähtötasosta, jossa pienikin myynnin lisäys saa prosentit nousuun. Mielenkiintoinen yksityiskohta tilastoissa on myös se, että e-kirjojen tulo markkinoille näyttäisi lisäävän myös painetun kirjan myyntiä.

E-kirjojen myyntilukuja ja käyttöä tarkastellessa on kuitenkin pidettävä mielessä, että e-kirjamarkkinat eivät ole yksi yhtenäinen kokonaisuus. Joissakin kirjallisuuden lajeissa e-kirjat ovat jo ohittaneet painetut kirjat. Ammattikirjallisuus ja erilaiset hakuteokset ovat jo pitkälti siirtyneet digitaaliseen muotoon.

Mutta miksi varsinaiset kuluttajamarkkinat e-kirjojen suhteen ovat sitten kehittyneet suhteellisen hitaasti? Ensinnäkin e-kirjojen käyttö vaatii kunnollisen laitteen, jolla lukea tekstiä. Tablet-laitteiden myynti kyllä kasvaa koko ajan, mutta vielä se ei ole sellaisella tasolla, että sillä olisi suurta vaikutusta e-kirjojen kysyntään. Varsinaisista e-kirjojen lukulaitteista ei taas ole tullut sellaista suurta myyntimenestystä, jota laitteiden valmistajat toivoivat.

Myynnin hitaan kasvun taustalla on myös muita selittäviä tekijöitä, jotka ovat kuluttajan kannalta ratkaisevan tärkeitä. Eräs näistä on laite- ja sisältömarkkinoiden sekavuus ja pirstaleisuus. Lukulaitteen tai tablet-laitteen hankkiessaan kuluttajan on tiedettävä, mitä e-kirjaformaatteja hänen laitteensa tukee. Laitehankintaan liittyy myös usein valinta sisältötarjonnasta. Suuret kansainväliset toimijat haluavat sitoa laitteen ja sisältötarjonnan toisiinsa, tyyppiesimerkkinä tästä vaikkapa Kindle ja Amazon. Ihannetilanteessahan kuluttaja ostaisi parhaaksi katsomansa laitteen ja sitten siihen sisältöä oma valintansa mukaan siltä aineistontarjoajalta, mikä häntä milloinkin miellyttää.

Toinen kuluttajan kannalta ongelmallinen asia on aineiston suojaus. Oikeudenhaltijoiden näkökulmasta on ymmärrettävää, että aineistoa halutaan suojata jollain menetelmällä. Nykyiset menetelmät tekevät kuitenkin käytöstä hankalaa ja usein muodostuvat jopa käytön esteeksi. Verrattuna painettuun kirjaan, jonka ostaja saa itse päättää, mitä hän kirjallaan oston jälkeen tekee, niin asia onkin täysin toisenlainen e-kirjan suhteen. E-kirjan ostaja ei välttämättä ole edes tietoinen siitä, että hänen omistusoikeutensa e-kirjaan ei tarkoita samaa, kuin omistusoikeus painettuun kirjaan. Ostamisen sijaan pitäisikin ehkä puhua käyttöoikeudesta teokseen tai jopa teoksen vuokraamisesta, eikä niinkään ostosta.

E-kirjoihin sovellettavat myynti- ja lisensointimallit eivät myöskään hyödynnä digitaalisuuden tuomia etuja. Mallit ovat rakentuneet hyvin pitkälti samoin perustein kuin painetun aineiston pohjana käytetyt. Digitaalisessa maailmassa, jossa kuluttajalla on yhä enemmän vapauksia ja mahdollisuuksia käyttää mediaa, hänen käyttöään yritetään rajoittaa yhä monimutkaisemmilla ja keinotekoisilla rajoituksilla.

Markkinoiden toimivuuden kannalta olisi oleellista löytää yhteisiä standardeja, jotka helpottaisivat kuluttajan valintapäätöksiä. E-aineiston ja varsinkin e-kirjan suhteen tulisi myös löytää toimintamalleja, jotka eivät kopioidu sellaisenaan fyysisistä tuotteista. Kyseessä on uusi median muoto, jonka ominaisuuksia tulee tukea ja rikastaa.

Yleisten kirjastojen e-aineistot

Jos markkinatilanne e-aineistojen suhteen ongelmallinen, on e-aineistojen kirjastolainaus vielä ongelmallisempaa. Kirjastojen perinteinen oikeus lainata painettua aineistoa perustuu tekijänoikeuslakiin. E-aineistojen suhteen kirjastoilla ei ole mitään automaattista oikeutta aineistojen jakeluun, vaan oikeudenhaltijat päättävät itsenäisesti, millä ehdoilla he antavat aineistojaan kirjastojen kautta jaettavaksi, vai antavatko ollenkaan. Kirjastot ovat myös riippuvaisia aineistojen välittäjistä, joiden tarjontaa taas määrittelevät välittäjien ja oikeudenhaltijoiden väliset sopimukset. Kirjastojen e-aineistokokoelman muodostus onkin täysin erilainen prosessi kuin painetun kokoelman muodostus. Kokoelmaa määrittää ensisijaisesti tarjonta, ei tarve.

Maailmalla, varsinkin Yhdysvalloissa, on viime aikoina käsitelty monia kirjastojen toiminnan kannalta ongelmallisia e-kirjoihin liittyviä tilanteita. Tilanteiden taustalla on usein e-kirjamarkkinoiden vielä kehittymätön markkinatilanne, joka aiheuttaa muutoksia sekä kirjastolainauksen ehtoihin, että hintoihin. Kustantajien ja välittäjien väliset sopimukset myös elävät jatkuvasti, mikä näkyy kirjastoille siinä, että välittäjän tarjoama aineisto voikin muuttua kesken sopimuskauden. Toisaalta, jos kirjasto vaihtaakin aineiston välittäjää, jo kertaalleen hankittu aineisto ei olekaan enää käytettävissä uuden välittäjän palvelun kautta. Selvennyksen vuoksi pitänee vielä mainita, että suurimmat ongelmat koskettavat pääasiassa yleisiä kirjastoja.

E-aineistojen, erityisesti e-kirjojen lainaus, on myös valitettavan usein varsin sekava ja käytettävyydeltään huonosti rakennettu kokonaisuus. Kirjaston asiakkaan voi olla hyvin vaikea ymmärtää, miksi hänen täytyy kirjautua useamman kerran ja usein vielä eri järjestelmiin (kirjaston ja välittäjän) päästäkseen lainaamaan tietyn teoksen. Miksi hänen täytyy odottaa, jotta kirjatiedosto vapautuu lainattavaksi, ja miksi ihmeessä hänen täytyy tehdä erilaisia tunnuksia ja laitteidensa auktorisointeja, jotta saisi luettua haluamansa kirjan.

Kannattaako tähän nyt sitten lähteä mukaan?

Tämän kaiken jälkeen voidaankin kysyä, onko kirjastojen järkevää investoida e-aineistoihin, jos tilanne on näin elävä, sekava ja vielä muotoutumaton? Vastaus kuuluu lyhyesti, kyllä on. Ja miksi? Ensiksikin e-aineistojen tarjonta kasvaa koko ajan. Se ei tapahdu, kuten alussa todettiin, niin nopeasti kuin on ennustettu, mutta se kasvaa joka tapauksessa. Jos kirjastot jättäytyvät pois e-aineistojen jakelusta nyt, niin onko kirjastoilla sijaa jakeluketjussa enää silloin, kun e-aineistot ovat laajemmassa käytössä?

Toinen, ehkä vielä tärkeämpi näkökulma on kansalaisten oikeus tietoon ja kulttuuriin sen muodosta riippumatta. Yleiset kirjastot ovat tähänkin asti olleet turvaamassa tasa-arvoista, kaikille avointa yhteiskuntaa. Meidän velvollisuutemme on olla turvaamassa sitä myös digitaalisessa ympäristössä. Digitaalisuus on itsessään valtava mahdollisuus tiedon jakamiseen ja tarjontaan. Olisi absurdia jättäytyä siitä pois ja sulkea silmänsä siltä, mitä ympärillämme tapahtuu. Voimmeko me aidosti sanoa, että me olemme huolissamme kansalaisten oikeudesta tietoon ja kulttuuriin vain, jos se koskee painettua aineistoa? Digitaalisuudesta emme välitä, sen voivat hoitaa muut, vaikkapa kaupalliset toimijat.

Kansainvälisesti media-ala keskittyy yhä voimakkaammin. Rajuimmin tämä näkyy Yhdysvalloissa, jossa vielä vuonna 1983 oli 50 suurta alan toimijaa, nyt niitä lasketaan olevan enää viisi. Nämä viisi suurta toimijaa pitävät sisällään myös kirjojen kustannus- ja myyntitoimintaa. Suuret toimijat pystyvät tekemään aggressiivisia myyntikampanjoita, joissa Amazonin tapaan kuluttajat houkutellaan halvoilla lähtöhinnoilla digitaalisten palvelujen käyttäjiksi. Loppukädessä tarkoituksena on hallita asiakkaan koko mediankäyttöä ja sitouttaa käyttäjä tiettyyn ekosysteemin. Suljetut ekosysteemit muuripuutarhoineen pitävät huolen siitä, että kuluttajan ei enää kannata harkita palvelun vaihtoa, vaan hän pysyy uskollisena valinnalleen. Kuka silloin päättää, mitä luemme, kuuntelemme tai katselemme? Kuka tekee valinnan, minä vai joku muu minun puolestani?

Tätä taustaa vasten on vaikea ymmärtää kirjastoalan sisällä olevia kielteisiäkin näkemyksiä e-aineistojen kirjastojakelun suhteen, Järjetöntä on myös jatkuva vastakkainasettelua fyysisen ja digitaalisen tallenteen välillä. Emmehän me tallenteita saata asiakkaiden saataville, vaan niiden sisältämän teoksen, tekijänsä aikaansaannoksen, joka viihdyttää, herättää tunteita tai informoi meitä. Meidän asiakkaamme osaavat itse kyllä päättää, missä muodossa he teoksensa haluavat, me varmistamme vain vaihtoehdot.

Miten tästä eteenpäin?

Kirjastojen on otettava entistä aktiivisempi ote e-aineistojen tarjonnan suhteen. Se, että emme tee mitään, on pahin mahdollinen vaihtoehto. Me olemme lähellä asiakkaitamme ja tiedämme, mistä he ovat kiinnostuneita. Meillä on myös aika hyvä käsitys siitä, miten aineistoja tulisi tarjota ja markkinoida. Mediamarkkinoiden muutos itsessään on myös niin merkittävä, että jokaisen informaatioalalla työskentelevän pitäisi olla huolissaan siitä, miten ja millaista informaatiota kansalaiset saavat tulevaisuudessa käyttöönsä.

Kaupallisten toimijoiden kanssa on löydettävissä yhteistyömalleja ja – toimintoja, jotka hyödyttävät kaikkia osapuolia. On ratkaisevan tärkeää, että pienessä maassa ja pienellä kielialueella toiminta rakentuu yhteiselle pohjalle, jotta vältetään ne virheet, jotka muualla ovat jo tapahtuneet. Esimerkiksi piratismin vaarat eivät uhkaa samalla tavalla pienen kielialueen aineistoa, joten käytettävyydeltään helpompia suojauskeinoja voitaisiin täällä kokeilla. Yhteisten hankkeiden avulla voidaan myös löytää toimivia lisensointimalleja, jotka soveltuvat nimenomaan digitaalisen aineiston jakeluun.

Kirjastoilla on oltava myös oma itsenäinen rooli digitaalisten palvelujen tarjoajana. Kirjaston tarjonnan ei tarvitse, eikä pitäisikään rakentua pelkästään kaupallisesti kysytyn aineiston pohjalle. On paljon aineistoa, jolla on arvoa käyttäjilleen, mutta joka kaupallisesti ei ole tuottavaa. Tässä kirjastoilla on selkeä tehtävä olla mukana tämän aineiston tarjonnassa ja levittämisessä.

Informaation merkitys yhteiskunnassa kasvaa koko ajan. Nyt jos koskaan on enemmän kuin totta vanha sanonta: tieto on valtaa. Informaatioalan ammattilaisina meidän tulisi pystyä näkemään tulevaisuuteen ja rakentamaan sellaisia ratkaisuja, jotka tukevat tiedon ja kulttuurin jakamista jatkossakin. Kirjastojen roolin kehittäminen digitaalisessa ympäristössä vaatii yhteistyötä. Meillä on osaamista kaikilla sektoreilla, nyt se pitäisi vain yhdistää yhteisen päämäärän hyväksi.

Aija LaineAija Laine
Suunnittelija
Sähköiset sisällöt yleisiin kirjastoihin -projekti
Turun kaupunginkirjasto / Helsingin kaupunginkirjasto – Yleisten kirjastojen keskuskirjasto

 

 

Kirjastokaista.fi:n Matkalla e-maailmaan -sarjan videot:


Matkalla e-maailmaan: Osa 1, jakelu


Matkalla e-maailmaan: Osa 2, tekijänoikeudet


Matkalla e-maailmaan: Osa 3, käyttäjäkokemus


Matkalla e-maailmaan: Osa 4, tekniikka ja tulevaisuus

10 vastausta artikkeliin ”Miksi kirjastojen tulee olla mukana e-aineistojen jakelussa?

  1. Verkkojakeluun kirjastojen omilla ehdoilla

    En epäile Aija Laineen vilpittömyyttä, mutta hänen tilanneanalyysinsä ja johtopäätöksensä perustuvat huolestuttavassa määrin tekijänoikeuslainsäädännön puutteelliseen ymmärtämiseen ja tarkempaa erittelyä kestämättömään päättelyyn.

    Kirjoituksen vahvin ja huomionarvoisin havainto johtopäätöksineen löytyy aivan kirjoituksen lopusta, missä muistutetaan siitä, että kirjastoilla on oltava myös itsenäinen rooli verkkopalveluiden (Aija Laine puhuu ”digitaalisista palveluista”) tarjoajana. ”Kirjastojen tarjonnan ei tarvitse, eikä pitäisikään rakentua pelkästään kaupallisesti kysytyn aineiston pohjalle.” Olen samaa mieltä, mutta täsmentäisin vielä, ettei kirjastojen tarjonta myöskään voi rakentua pelkästään kaupalliselle pohjalle, elleivät kuntapäättäjät ryhdy olemaan sitä mieltä, että kirjasto saa muuttua joidenkin kuntalaisten harrastusten subventointijärjestelmäksi.

    Aija Laineen käyttämät käsitteet ovat monin paikoin omiaan vaikeuttamaan asioiden ymmärtämistä. Puhuminen ”e-aineistojen kirjastolainauksesta” tai ”kirjastojen e-aineistokokoelmasta” on sekä asiallisesti virheellistä että mielikuvia väärään suuntaan ohjaajia. Kumpaakaan ei voi lain näkökulmasta olla olemassa. On vain verkkosisältöjen käyttämistä sopimusehtojen puitteissa ja välittäjän tarjoama valikoima, josta käyttöoikeuksia ostetaan. Tällaisen virtuaalisen varastoluettelon tulkitseminen kirjaston omaksi kokoelmaksi ei juuri eroa siitä, että kutsuttaisiin Spotifyn katalogia kirjaston e-musiikkikokoelmaksi.

    Terminologinen sekavuus johtunee siitä, ettei kirjoittaja ole ymmärtänyt tekijänoikeussäädösten olemusta ja seurauksia riittävällä tavalla. Tämä käy toistuvasti ilmi kirjoituksen eri osissa, joissa verkkosisältömarkkinoita tarkastellaan toiveiden ja perusteettoman optimismin, ei tosiasioiden valossa. Tämä on sikäli outoa, että kirjoituksessa on lainsäädännön lähtökohta kuitenkin kirjoitettu auki aivan oikein luvun ”Yleisten kirjastojen e-aineistot” alussa.

    * * *

    Keskityn seuraavassa kirjoituksen kahteen viimeiseen osaa eli johtopäätöksiin, joista olen yllä mainittua poikkeusta lukuun ottamatta jokseenkin eri mieltä kuin Aija Laine.

    Vastatessaan kysymykseensä ”Kannattaako tähän nyt sitten lähteä mukaan” ehdottoman myöntävästi, Aija Laine esittää kaksi pääperustelua, tarjonnan kasvun ja kansalaisten oikeuden tietoon ja kulttuuriin.

    Sen toteaminen, että verkkosisältöjen tarjonta kasvaa koko ajan, pakottaa kirjoittajan mukaan kirjastot valitsemaan joko pikaisen mukaan lähdön tai syrjäytymisen. En ymmärrä tätä logiikkaa ollenkaan. Tarjonnan kasvu johtuu sekä yrittäjien uskosta kasvavaan markkinaan että kuluttajien kiinnostuksen lisääntymisestä. Tässä prosessissa ei ole mitään ”mukaantuloikkunoita” tai ylipäänsä ajolähtöasetelmia. Kukaan ei tiedä, mitä verkkosisältömarkkinoilla tulee tapahtumaan, moni potentiaalinen toimija on edelleen odottavalla kannalla. Ei ole mitään syytä olettaa, että jos kirjastoille on löydettävissä jokin rooli näillä markkinoilla, edellytyksenä on pikainen sitoutuminen johonkin.

    Itse olen sitä mieltä, että kaikki tosiasiat kasaten (tekninen sekasotku, formaattien lukuisuus, tolkuton hintataso, massakäytön näkökulmasta vielä vähäinen kiinnostus ja tekijänoikeudelliset ehdot) kirjastoilla ei ole mitään syytä eikä tarvetta kiirehtiä ”mukaan”. Voimme täysin turvallisesti seurata tilannetta, tutkia ja arvioida, tehdä selvityksiä. Niin voidaan tehdä sitoutumatta tässä vaiheessa sen paremmin teknisesti kuin taloudellisestikaan kuvioihin, jotka voivat muutamassa vuodessa kadota olemattomiin. Meillä ei ole oikeasti mitään erityistä kiirettä.

    Vastuu kansalaisten oikeudesta tietoon ja kulttuuriin on tärkeä syy olla huolissaan siitä, millainen rooli kirjastoilla tulee olemaan verkkosisältömarkkinoilla. Kuitenkin lause ”Olisi absurdia jättäytyä siitä pois ja sulkea silmänsä siltä, mitä ympärillämme tapahtuu.” on ns. olkiukkoajattelua, koska käsitykseni mukaan kukaan kirjastoalalla ei ajattele näin. On aivan eri asia jättäytyä tietoisesti pois kuin seurata tilannetta tarkasti ja harkita huolellisesti, millä tavalla ollaan mukana. Kysymyshän ei ole vain siitä, mitä me haluamme vaan ennen muuta siitä, mikä meille sallitaan.

    Lisää olkiukkoja Aija Laine rakentaa puhuessaan kirjastoalan sisällä olevista ”kielteisistä näkemyksistä e-aineistojen kirjastojakelun suhteen” ja todetessaan fyysisten ja ”digitaalisten” tallenteiden vastakkainasettelun järjettömyydestä. Olisi kiintoisaa kuulla yhdestäkin kirjastoalan sisältä esitetystä näkemyksestä, jossa suhtaudutaan kielteisesti (siis torjuvasti) verkkosisältöjen jakeluun kirjaston kautta. Minusta näyttää pahasti siltä, että Aija Laine tulkitsee perusteettoman optimismin kritiikin torjunnaksi, mikä on tietenkin täysin väärä tulkinta. Esimerkiksi itse en mitään niin toivoisi, kuin että kirjastot pääsisivät jakelemaan sisältöjä verkossa esteettömästi. Se, että pidän tavoitetta epärealistisena, ei tarkoita, etten haluaisi sitä.

    Sama väärinkäsitys näyttää olevan tässä fyysisten tallenteiden ja verkkosisältöjen (Laineella ”digitaalisten tallenteiden”, mikä on teknisesti ottaen virheellinen termi; verkkosisällöt eivät ole tallenteita, mutta CD-levy on digitaalinen tallenne) väitetyssä vastakkainasettelussa. Olen itse kirjoittanut paljon siitä, miten tärkeätä on ymmärtää näiden kahden käsitteen ero, koska tämä ero juuri aiheuttaa ne tekijänoikeudelliset ongelmat, joiden edessä kirjastot ovat. Tämän ratkaisevan eron korostaminen ei tietenkään millään tavalla tai tasolla merkitse torjuntaa tai kielteistä suhtautumista. Fyysiset teoskappaleet ja verkkoteitse välitettävät teokset ovat saman asian eri jakelutapoja. Kummassakaan ei ole mitään ”vastustettavaa” sinänsä, kunhan ymmärretään, millä tavalla ne eroavat toisistaan käyttöoikeuksien osalta.

    * * *

    Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että kirjastojen on omaksuttava entistä aktiivisempi rooli verkkosisältömarkkinoilla. Täydellinen passiivisuus ei ole järkevä vaihtoehto, koska tilanne muuttuu koko ajan ja tarvitsemme pelkästään realistisen yleiskuvan saamiseksi aktiivista informaation keräämistä ja erittelemistä. Kannatan myös Aija Laineen näkemystä siitä, että meidän tulisi tarjota asiakaspalvelusta saamaamme tietoa verkkosisältöjen tarjoajille.

    Joudun kuitenkin olemaan eri mieltä kirjoittajan kanssa, kun hän kirjoittaa: ”Kaupallisten toimijoiden kanssa on löydettävissä yhteistyömalleja ja -toimintoja, jotka hyödyttävät kaikkia osapuolia.” Mihin tosiasioihin tällainen oletus perustuu? Tekijänoikeuslain ohittamattomien reunaehtojen valossa (kirjastoilla ei mitään lakisääteisiä oikeuksia, oikeudenhaltijalla on sataprosenttinen hallintaoikeus) voisimme korkeintaan kirjoittaa, että olisi hyvä, jos kaupallisten toimijoiden kanssa löytyisi molemminpuolista hyötyä tuottavia toimintamalleja. Mitään takeita siitä, että tällaisia todellisilla markkinoilla myös löytyy, ei kuitenkaan ole. Pikemminkin voisi väittää, että on miellyttävä yllätys, jos kirjaston kaltainen organisaatio päästetään mukaan kaupalliseen verkkolevitykseen millään muilla kuin kaupallisilla ehdoilla.

    Aija Laine ei valitettavasti pohdi esimerkkien valossa, mitä nämä yhteiset toimintamallit voisivat olla, vaikka vihjaa Suomessa voitavan päästä esimerkiksi piratismin vastaisessa toiminnassa yksimielisyyteen. Omasta puolestani heittäisin keskusteluun muutamia tapauksia, joissa yhteistyötä voisi syntyä – tekijänoikeudellisen realismin nimissä tietenkin.

    Kirjastoilla on perinteisesti ollut merkittävä sija sellaisten verkkopalveluiden ja -sisältöjen tarjoajana, joille kaupallisen toimijan on vaikea löytää muita ostajia ja maksajia. Ns. e-kirjasopimusten puitteissa kirjastoille tarjottu vähemmän kiinnostava kirjallisuus on tässä suhteessa vähäinen asia, mutta laajat tietokannat eivät. Niitähän olemme saaneet tarjota kansalaisille jo varsin pitkän ajan, eikä tälläkään hetkellä ole mitään syytä olettaa, etteivät tietokantojen kauppiaat edelleen ottaisi mielihyvin vastaan kirjastojen rahoja. Syy ei kuitenkaan ole siinä, että olisi löydetty jokin mystinen yhteinen hyvä. Syynä tähän rooliin on se, ettei muita ostajia juuri ole. Tavallisella kansalaisella on harvemmin motiivia ryhtyä maksamaan laajan tietokannan vuosimaksuja, ellei sen avulla voi edistää tutkimustyötä, tuotesuunnittelua tai jotain muuta tärkeää. Kalliissa tietokannoissa kirjaston ja sisällöntuottajan edut kuitenkin sattuvat kohtaamaan, ja sehän on hieno asia. Jatkossa täytyisi lähinnä pitää huolta siitä, että hintataso pidetään kohtuullisena. Siinä pyrkimyksessä ovat avainasemassa konsortiot, joita kauppiaiden on vaikeampi säikyttää, simputtaa ja huijata kuin yksittäisiä kirjastoja.

    Toinen mielestäni tutkimisen ja aloitteellisuuden arvoinen alue ovat ne tekijät, joiden verkkoaktiivisuuden päämotiivina ei ole rahanteko vaan sisällön levittäminen. Tähän ryhmään voivat kuulua yhtä hyvin aloittelevat artistit ja kirjailijat kuin aatteelliset kustantamot ja vastaavat ei-kaupallisesti motivoituneet yhteisöt. Kirjastoilla on tarjottavana (Suomessa) korkealle arvostettu brändi, hyvä näkyvyys ja ehkä myös luotettavuus. Sellainen voisi kiinnostaa sellaisia sisällöntuottajia, joilla on vaikeuksia päästä internetin syvyyksistä pinnalle. Kirjastot.fi:n vanha Linkkikirjasto ja uusi Makupalat.fi ovat eräs tämän ajattelun ilmentymä, vaikkakin pääosin yksisuuntainen. Oulussa on kirjasto sopinut säveltäjä Veikko Juntusen kanssa tämän nuottien digitoinnista ja maksuttomasta verkkojakelusta. Ehkä pelkkä kuriositeetti, ehkä malli myös monelle muulle?

    * * *

    Aija Laineen kirjoituksen pääpointti tuntuu olevan, että kirjastoalalla ”e-aineistojen kirjastojakeluun” millä tavalla tahansa kriittisesti suhtautuvat ovat ongelma, eivät kirjastoille armottomat tekijänoikeuslait tai kaupallisen verkkosisältömarkkinan ikävät tosiasiat (kuten se, ettei kustantajilla yleensä ole vähäisintäkään halua olla tekemisissä kirjastojen kanssa). Minusta tämä on sekä aiheeton että hyödytön tulkinta. En ole itse törmännyt alalla verkkojakelukielteisyyteen, mutta sitäkin enemmän katteettomaan toiveajatteluun.

    Miten siis tästä eteenpäin? Minusta aivan keskeistä on kirjastopoliittinen keskustelu. Ei pelkästään hiljaisissa vallan kammareissa vaan koko kirjastokentällä ja vieläpä asiakkaidemme ja päättäjien kanssa. Meillä on kulttuuristen sisältöjen järjestämisen ja välittämisen osaamista, mutta rahaa aika niukasti ja joka tapauksessa aina rajallisesti. Emme voi suunnitella verkkokirjastostrategiaa, joka perustuu lihaksiin tai räjähtävään toimintakykyyn. Lainkuuliaisina palveluina emme varsinkaan voi perustaa strategiaamme verkkojakelussa laittomuuksiin tai lain unohtamiseen.

    Reunaehtoja voi aina yrittää muuttaa, mutta tekijänoikeuslainsäädäntö on tältä osin niin jykevästi paikallaan, että sen rajoitukset on syytä ottaa lähitulevaisuuden realismina, vaikka muutosta haluaisikin. Samasta syystä ei ole järkevää olettaa, että kaupallisilla sisällöntuottajilla olisi muita kuin kaupallisia intressejä, jos kirjastojen kanssa jotain yhteistä suunnitellaan. Yhteydet on syytä pitää auki ja kommunikaatio elävänä, mutta sekin on ymmärrettävä ymmärtää, jos vastapuolella ei nyt vaan ole kiinnostusta.

    Oma näkemykseni on, että meidän kannattaa tässä vaiheessa jättää kaupalliset verkkosisältömarkkinat vähemmälle (paitsi jos joku tarjoaa jotain mielekästä) ja panostaa sellaisiin sisältöihin, joita voimme organisoida ja jaella verkossa joko vapaasti (tekijänoikeudellisesti vapaa aineisto) tai siksi, että joku sisällöntuottaja haluaa juuri kirjastolaitoksen kanavakseen.

    Julkisilla kirjastoilla ei ole mitään keinoa pakottaa kaupalliset toimijat yhteistyöhön. Tällaisia keinoja ei ole myöskään valtiovallalla, joka Suomessa usein halutaan nähdä jonkinlaisena kulttuurin supermiehenä. Ministeriö voi jakaa avustuksia erilaisiin hankkeisiin, mutta se ei voi pakottaa halutonta sisällöntuottajaa yhteistyöhön kirjastolaitoksen kanssa.

    Verkkoympäristö tarjoaa kirjaston kaltaiselle palvelulle valtavasti uusia mahdollisuuksia, myös sellaisia, jollaisia ei perinteisessä ympäristössä ole ollut. Nämä mahdollisuudet eivät kuitenkaan avaudu kaupallisilla markkinoilla, jotka on lainsäädännön keinoin rakennettu toimimaan kokonaan ilman kirjastojen kaltaisia markkinahäiriköitä. Tämä on ikävä tosiasia, mutta silti tosiasia.

    Emme voi pudota pois kaupallisilta kirja- ja musiikkimarkkinoilta, koska meitä ei sinne ole koskaan päästetty eikä tulla päästämään, ellemme ole valmiita korvaamaan kirjastoa subventoituja lisenssejä jakavaksi kaupan haarakonttoriksi. Itse en pidä sitä minkään uhrauksen arvoisena tavoitteena. Sisällöt eivät ole siirtyneet pelkästään verkkojakeluun, eivätkä uskoakseni siirrykään kuviteltavissa olevassa tulevaisuudessa. Kirjaston korvaavia jakelukanavia on toisaalta syntynyt täyttämään sitä aukkoa, joka tekijänoikeuslain takia on revennyt kirjastopalveluihin. Spotifyn ja YouTuben kaltaiset palvelut on syytä nähdä kirjaston liittolaisina.

    Kirjastolaitoksen on syytä olla verkkosisältömaailmassa aktiivinen, mutta ei typerän hyperaktiivinen. Omilla ehdoilla eli omilla vahvuuksilla saadaan todennäköisesti paljon parempi lopputulos kansalaisten kannalta kuin lähtemällä tanssimaan kaupallisten toimijoiden kilpailuun. Siellä meille ei ole tarjolla edes Ristomatti Ratian roolia.

    Heikki Poroila
    Informaatikko (musiikki)
    Tikkurilan kirjasto, HelMet-musiikkivarasto
    Vantaan kaupunginkirjasto

    • Heikki Poroilan vastine Aija Laineen kolumniin on hyvin tervetullut ja virkistävä. Kuten Heikki toteaa Aija Laineen tietämys ja ymmärtämys tekijänoikeuslainsäädännöstä on varmasti ollut puutteellinen.

      Heikin kaksi kirjoitusta aiheeseen liittyen (ylläoleva sekä Kirjasto-Kaapelin keskustelu “Miksi niitä verkkosisältöjä ei kirjastoilla ole eikä tule“) herättävät kuitenkin muutamia kysymyksiä.

      Kysymys 1
      Heikki antaa ymmärtää, että mitään ei ole asian suhteen tehtävissä, mutta siitä huolimatta meidän tulisi “seurata tilannetta, tutkia, arvioida, tehdä selvityksiä ja harkita huolellisesti”. Miksi vaivautua, jos kaikki on turhaa? Parantuvatko neuvotteluasemat, tarjoukset tai sovellukset (kirjaston toivomaan suuntaan) odottaessa? Siihen asti voimme hyvällä omallatunnolla jakaa asiakkaillemme e-kirjojen sijaan selvityksiä, pohdinnan tuloksia ja toteamuksia että “asia on harkinnan alla”?

      Kysymys 2
      Onko elektronisen aineiston hankkimisessa sittenkin kyse jonkinlaisesta ideologisesta sodasta? Onko ihan oikeasti tärkeää määrittää onko toimijoiden “verkkoaktiivisuuden taustalla sisällön levittäminen vai rahanteko”. Eivätkö kirjastot enää olekaan kiinnostuneita sisällöstä ja sisällöstä maksettavasta hinnasta, vaan tärkeämpää onkin se, kuka sisältöä kauppaa ja toiminnan motiivi? Elektronisten aineistoneuvotteluiden arkipäivää on että pöydän toisella puolella on peluri, joka “säikyttää, simputtaa ja huijaa”?

      Kysymys 3
      Olisi mielenkiintoista myös kuulla tarkemmin mihin Heikki viittaa todetessaan että “(E-aineistojen) hankinta on sitoutumista teknisesti ja taloudellisesti kuvioihin, jotka voivat muutamassa vuodessa kadota olemattomiin.” Useat e-aineistopalvelut ovat irrallisia kirjaston omasta tietojärjestelmästä (ei teknistä tai tekniikkaan liittyvää sitoutumista), toisaalta sopimukset tehdään usein vuosittain jolloin kirjastolla on vastaavasti mahdollisuus päättää taloudellisesta sitoutumisestaan vuoden sykleissä. Toimintamalli myös takaa verkkopalvelun laadukkuuden, sillä kukapa maksaisi jatkuvasti huonontuvasta palvelusta. Toisinhan on esim. kirjastojärjestelmien kohdalla, silloin voimme puhua todellisesta taloudellisesta ja teknisestä sitoutumisesta pitkälle aikavälille. Realistinen uhka e-aineistopalvelun tippuminen alta on toki siinä tapauksessa kun palvelulla on ollut fyysistä peruskokoelmaa korvaava eikä täydentävä merkitys. Esimerkiksi jos kirjaston musiikkikokoelma korvataan täysin jollain Spotifyn tapaisella, olemme heikoilla jäillä.

      Sillä tavoin jaan kuitenkin Heikin huolen, että kirjastonjohtaminen ei saisi olla pelkästään pisteiden keruuta kuntapäättäjiltä. Kirjaston henkilökunnan tulee luottaa omaan ammattitaitoonsa ja näkemykseensä siitä mitä kirjasto on ja mitä sen kuuluisi olla. Muutoin olemme toistuvasti siinä tilanteessa, että väline tulee ennen sisältöä, vaikka sen pitäisi olla juuri toisin päin.

      Jyrki Valto
      erikoiskirjastonhoitaja (musiikki)
      Kirkkonummen kunnankirjasto

  2. Kirjastojen on oltava kehityksessä mukana, vaikka ne toisivatkin haasteita työhön. E-aineistot ovat olleet jo useita vuosia kirjastojen aineistoissa, yliopistokirjastoissa pidempään kuin yleisissä kirjastoissa. Tästä kehityskulusta johtuen e-aineistot on myös yleisissä kirjastoissa nähty ensisijaisesti tietopalvelun näkökulmasta ja nyt tämä näkökulma on murroksessa. E-aineistoja hankitaan yleisiin kirjastoihin myös niiden viihdyttävän sisällön mukaan.

    Suurimmat haasteet nykyisen kaltainen tilanne e-aineistomarkkinoilla ja varsinkin e-kirjamarkkinoilla asettaa aineiston valinnalle ja hankinnalle. Vaikka tällä hetkellä e-kirjatarjonta ei kohtaa yleisten kirjastojen tarvetta täysimääräisesti, hankinnan lähtökohtana on kuitenkin asiakkaiden tarve aineistolle. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa kirjastossa saattaa olla yhtäaikaisesti jopa 3 erilaista e-kirjastoa. Vain näin voidaan tarjota asiakkaille mahdollisimman laaja-alaisesti aineistoa.

    E-kirjojen formaatit ja yhteensopivuudet haastavat osaltaan aineiston valintaa ja hankintaa. Sen lisäksi, että kirjasto on tilanteessa, jossa aineistoa hankitaan usealta välittäjältä, joudumme käyttämään aineiston jakamiseen asiakkaille välittäjien tarjoamaa e-kirjastopalvelua. Jokaisella e-kirjastolla on oma lukuohjelmansa ja lukuohjelmat tukevat vaihtelevasti eri formaatteja. Lukuohjelmat ovat lisäksi vaihtelevasti yhteensopiva eri lukulaitteiden kanssa. Jotta tämä olisi asiakkaalle mahdollisimman yksiselitteistä, tulee aineistovalinnassa suosia formaatteja, jotka ovat laajimmin yhteensopiva eri lukuohjelmien ja lukulaitteiden kanssa. Onneksi e-kirjan formaatiksi on vakiintumassa yleisesti yhteensopiva ePub ja äänikirjoissa MP3 formaatti.

    Kirjastohenkilökunnalta vaaditaan aivan uudenlaista osaamista e-aineistojen parissa työskentelyyn. Kielteinen asenne aineistoihin johtuu pitkälti virheellisistä ja puutteellisista tiedoista e-aineistojen suhteen. Vain täydennyskouluttamalla asiakaspalveluhenkilöstä voimme rohkaista heitä tarjoamaan asiakkaalle e-aineistoa ja varsinkin e-kirjoa. Myös hankintahenkilökuntaa tulee kouluttaa, jotta he pystyvät harkitsemaan mitä aineistoa tilaa mistäkin, jotta aineisto olisi asiakkaalle mahdollisimman helposti saavutettavissa. Henkilökunnan koulutuksella on suuri vaikutus e-aineistojen saavutettavuuteen.

    Henkilökunnan kouluttamiseen lisätarpeen tuo se, että asiakkailla on yhä useammin käytössään myös mobiililaite. Tilastojen mukaan mobiililaitteiden käyttäjät ovat sitoutuneimpia e-aineistojen käyttäjiä ja e-kirjojen lainaajia. Tablettitietokoneiden myynti on kuluneen syksyn aikana ollut kovassa kasvussa ja se näkyy myös kirjaston e-kirojen käyttötilastoissa. Kirjastojen tulisi rohkeasti suunnta e-kirjamarkkinointia mobiililaitteen juuri hankkineille asiakkaille ja kouluttaa asiakaskuntaa mobiililaitteen käyttöön kirjastojen e-aineistojen näkökulmasta.

    Marja Hjelt
    Informaatikko, elektroniset aineistot
    Hankinta- ja luettelointitoimisto
    Helsingin kaupunginkirjasto – Yleisten kirjastojen keskuskirjasto

  3. E-kirjat yliopistokirjastossa
    Kommentti on yhden kirjaston yhden kirjastolaisen epätieteellinen näkemys tieteellisen kirjaston e-kirjatyöstä.

    Miksei kaikkia kurssikirjoja hankita elektronisina?

    E-kirjatarjonta on lisääntynyt – ja lisääntyy – koko ajan. Vastaavasti se lisääntyy myös kirjastojen kokoelmissa. Kun kirjaston käytössä olevat e-kirjat viedään kirjastotietokantaan, on usein jo suorastaan vaikeaa tehdä aiheenmukaista tiedonhakua ilman että hakutuloksiin tulee e-kirjoja – paitsi rajaamalla haku kotimaiseen aineistoon. ässä tulikin esille jo kaksi keskeistä tieteellisen kirjaston e-kirjastotyöhön liittyvää asiaa: a) e-kirjojen löydettävyyden ja käytön lisäämiseksi on tärkeää että asiakkaat löytävät e-kirjat sieltä mistä painetutkin eli kirjastotietokannasta ja b) kotimaisia e-kirjoja ei ole tarjolla vielä riittävästi. Monilla tieteenaloilla kotimaiset kirjat ovat keskeistä aineistoa mm. kurssikirjoina. Asiakaspalautteissa tulee aika ajoin vastaan ihmettely, miksei ikuisen kurssikirjaongelman ratkaisemiseksi hankita kaikista kurssikirjoista e-versiota. Nii-in, kyllähän me mutta kun… Lisäoletuksena useilla loppukäyttäjillä on, että e-kirja tarkoittaa aina rajatonta määrää yhtäaikaisia lukijoita / e-kirja. Monissa tapauksissa e-kirjatkin joudutaan hankkimaan elektronisina niteinä eli yhden yhtäaikaisen käyttäjän e-kirjoina. Näissä tapauksissa kurssikirjojen riittävyysongelma vain siirtyy elektroniselle puolelle.

    Onko tätä painettuna?

    Monelle etä- ja monimuoto-opiskelijalle e-kirjat lienevät taivaan lahja. Ei matkustamista kirjastossa käyntiä varten, ei kirjojen varaamista ja noutoaikojen sovittelua, ei kaukolainoja eikä palautuspostittelujen miettimistä. E-kirja on siellä missä lukijakin. Paikan päällä asioivat kuitenkin tuntuvat preferoivan painetun kirjan e-kirjan edelle. Mieluisampaa on jättää painettuun kirjaan varaus tai pyytää se kirjaston toiselta kampukselta kuin lukea e-versiona. Se, ken on lukenut yhdenkään e-kirjan kannesta kanteen tietokoneen näytöltä, tietää syyn. Ja myöskin se, ken on kompastunut lukuohjelmien asennusongelmiin ennen kuin on saanut e-kirjaa edes avattua. Toisaalta e-kirja on viimeinen oljenkorsi tenttipäivän lähestyessä, kun painettuihin niteisiin on toivoton jono ja se käsikirjastonidekin on jatkuvasti luvun alla – tai pahimmassa tapauksessa varmassa tallessa jonkun piilottamana.

    Montako sivua tästä saa tulostaa?

    Kun kirjastossa on käytössä e-kirjoja hankittuna usealta kymmeneltä eri kustantajalta tai välittäjältä (aggregaattorit), erilaisia hankinta-, hinnoittelu- ja käyttömallien yhdistelmävariaatioita on melkein yhtä monta. Veikko Lavin sanoin voisi todeta: ”Kuka hitto niistä oikein selvän saa?” Ja jos joku saakin, niin kunkin palvelun yksityiskohtien muistaminen on ainakin mahdotonta. Aija Laineen kirjoituksessaan mainitsema aineiston suojaus (Digital Rights Management) todella rajoittaa ja hankaloittaa e-kirjojen käyttöä. Kirjasta X voi tulostaa enintään 5 % tai yhden luvun, kirjasta Y 40 sivua ja kirjasta Z vaikka koko kirjan luku kerrallaan. Välittäjän A kirjat täytyy lainata kirjastokortin tiedoilla, mutta välittäjän B kirjat yliopiston kirjautumistunnuksilla. Kustantajan P kirjoista osa on 6 yhtäaikaisen käyttäjän kirjoja, osalla on rajaton yhtäaikaisten käyttäjien määrä. Q-kustantaja on valinnut linjakseen suojata osan kirjoistaan DRM-suojauksella, mutta jättää sitten osan suojauksetta. Ai niin, mitenkäs olikaan lukuohjelmien, niissä tarvittujen henkilökohtaisten tilien sekä työasemien auktorisointien kanssa??

    Loppukäyttäjälle tämä kaikki on melkoisen hämmentävää, kuten Lainekin kuvaa tekstissään e-kirjojen käytön hankaluutta. Ohjeistuksen laatija on haastavan tehtävän edessä yrittäessään laatia selkeät ja yksinkertaiset mutta riittävän yksityiskohtaiset ohjeet e-kirjojen sujuvan käyttämisen varmistamiseksi. Helppoa ei ole myöskään asiakaspalvelussa työskentelevällä kirjaston työntekijällä, jonka pitää pystyä lennosta opastamaan asiakkaita e-kirjojen käyttökiemuroissa.

    E-kirjojen hankinnan parissa työskentelevän rivikirjastolaisen hartaana toiveena on päivä, jolloin maailmassa vallitsevat standardoidut e-kirjojen hankinta- ja käyttömallit. Koittaneeko tuo päivä koskaan? Ehkä sitten seuraavan tai sitä seuraavan sukupolven rivikirjastolaisen aikana??

    Mitenkäs nämä luetteloitaisiin?

    E-kirjoja hankitaan yksittäin ja paketteina, kertaostoina ja määräaikaisina lisensseinä sekä kuten sanottu, useilta eri kustantajilta ja välittäjiltä. Samaltakin välittäjältä voi olla hankittuina sekä kertaostoja että määräaikaisesti käytössä olevia e-kirjoja. Ja sitten vielä osa lisensoitujen pakettien sisällöstä muuttuu matkan varrella: nimekkeitä tulee ja nimekkeitä menee. Jonkun tehtävänä on ollut miettiä, miten sillisalaatti luetteloidaan kirjastotietokantaan niin, että tarvittaessa e-kirjakokoelmat voidaan siellä erotella toisistaan ja tarvittaessa niitä voidaan hallitusti poistaa tai muuttaa. Se joku on luetteloija.

    Kaikkinensa e-kirjan käyttöönsaattamisprosessi on pitänyt miettiä painettuun kirjaan verrattuna uudelleen. Ei ole fyysistä kappaletta, joka voidaan todeta saapuneeksi ja jota voidaan kuljettaa luetteloijalle ja sisällönkuvailijalle. Kirjat eivät myöskään kerry kenenkään työpöydälle konkreettisena muistutuksena tekemättömästä työstä. E-kirjojen käyttöönsaattamisprosessissa vain tieto kirjan (tai kirjapaketin) vaatimista toimista liikkuu ihmiseltä toiselle. Sekin prosessi tarvitsee oman suunnitellun toimintatapansa.

    Miksi kuitenkin e-kirjat?

    E-kirjat ovat tulleet yliopistokirjastoihin jäädäkseen hyvine ja huonoine puolineen. Vaikka ne eivät selvästikään ole saaneet samaa suosiota kuin painetut kirjat, se aika ainakin tieteellisten kirjojen osalta vielä koittanee ja on hakuteoksien osalta jo koittanut kuten Lainekin toteaa. Monet e-kirjojen edut ovat kiistattomia. Niiden käyttö on riippumatonta ajasta ja paikasta, ne eivät kulu eivätkä ole kadoksissa. Niitä ei tarvitse muistaa uusia eikä niistä kerry yliaikamaksuja. Ne eivät vie tilaa kirjaston hyllyillä eikä niitä tarvitse muovittaa, tarroittaa eikä hälyttää. Helpoimmillaan kokonainen e-kirjakokoelma saadaan luetteloitua yhdellä latauksella tietokantaan. Niiden poistaminen kokoelmista ei aiheuta delete-näppäimen painamisen jälkeen lisätoimenpiteitä.

    E-kirja ebookissa
    Kuva: Varpu Heiskanen

    Valita, hankkia ja luetteloida e-kirjoja kuitenkin täytyy edelleen – paitsi että valintaakin on mahdollista ulkoistaa asiakkaille. Erilaiset käyttöön perustuvat PDA-hankintamallit (Patron Driven Aqcuisition) tarjoavat mahdollisuuden avata asiakkaiden käyttöön kokonaisia e-kirjakokoelmia, joista sitten ’ostautuu’ e-kirjoja asiakkaiden käytön perusteella kirjaston omiin kokoelmiin. Kirjastoammattilainen tekee kokoelmatason valinnan, asiakas kirjaa käyttäessään nimeketason ostovalinnan. Käyttöön perustuvan hankintamallin avulla asiakas pääsee valitsemaan luettavakseen itselleen tarpeellisia kirjoja suuremmista valikoimista kuin kirjastolla muuten olisi varaa tarjota. Kirjasto maksaa vain niistä nimekkeistä joita käytetään. Eikä yhtään e-kirjaa tule ostettua niin ettei sitä kukaan koskaan käyttäisi.

    E-kirja iPadissa
    Kuva: Varpu Heiskanen

    Lopulliseen e-kirjojen läpimurtoon tieteellisissä kirjastoissa tarvittaneen kaksi asiaa. Toinen on lisääntyvä kotimaisen tieteellisen kirja-aineiston tarjonta. Toinen vielä tärkeämpi lienee tablettien ja/tai lukulaitteiden yleistyminen. Lukulaitteista ei tosiaan tainnut tulla myyntimenestystä, mutta tablettitietokoneiden yleistyminen saattaa olla jo käänteentekevä ratkaisu e-kirjaläpimurtoon. Jokohan niitä menneenä jouluna löytyi opiskelijoiden lahjapaketeista?

    Kaarina Meriläinen
    Tietoasiantuntija
    Verkkoresurssipalvelut
    Itä-Suomen yliopiston kirjasto

  4. Sähkökirjat ja kirjastot

    Koko media-ala on erittäin suuressa murroksessa, jolta ei voi välttyä yksikään median alue tai toimija. Tämä asettaa myös kirjankustantajille suuria haasteita. Sähköiseen ollaan menossa, mutta kuinka nopeasti ja millä vauhdilla? Miten tähän suhtautuvat kirjailijat? Mitä kaikkia jälleenmyynti- ja jakelukanavia kannattaa käyttää? Miten suhtautua ns. suljettuihin puutarhoihin kuten Amazon?

    Sähkökirjoista on puhuttu jo jonkin aikaa ja niiden on pelätty syrjäyttävän painetut kirjat. Näin tuskin tapahtuu aivan lähi tulevaisuudessa, mutta pidemmän aikavälin kehitystä on vaikea ennustaa. Painetun kirjan häviämisen kokonaan en usko, sen rooli vain saattaa muuttua. Sähkökirjamarkkina on Suomessa vasta kehittymässä. Yleisen kirjallisuuden puolella sähkökirjojen osuus on noin 1 prosentti eli eurooppalaista tasoa. Sähkökirjojen myynti kasvaa kehittyneissä maissa nopeimmin USA:ssa, UK:ssa ja Australiassa, kehittyvissä maissa Brasiliassa ja Intiassa.

    Koko media-alalla, ei vain kirjallisuuden puolella, suuret kansainväliset toimijat ovat vahvoilla. Mm. Amazon ja Apple ovat rakentaneet omat suljetut järjestelmänsä laitteineen ja kauppapaikkoineen, joiden käyttö on kuluttajalle helppoa. Mutta käyttö rajoittuu silloin vain tämän suljetun järjestelmän sisälle, mikä on kuluttajan kannalta huono asia. Näihin ”suljettuihin puutarhoihin” liittyy myös se, että kansainvälisesti pienten vaikka kansallisesti merkittävien kustantajien on erittäin vaikea neuvotella isojen toimijoiden kanssa mm. sopimusehdoista ja hinnoista.

    Erilaisten lukemiseen sopivien laitteiden määrä Suomessa on vielä aika pieni, mutta kuluvan vuoden aikana esimerkiksi tablettien määrä on kasvanut jo noin 500 000 laitteeseen. Lukulaitteiden määrä on paljon pienempi, mutta niitä ei kunnolla edes markkinoida. Avoin järjestelmä, jossa kuluttaja voi ostaa haluamansa laitteen ja ostaa kirjat useasta avoimesta sähkökirjakaupasta, on paras vaihtoehto.

    Lukijan kannalta helppokäyttöinen suojausmenetelmä (esimerkiksi vesileima) olisi hyvä. Tähän useimmat kustantajat eivät ole olleet toistaiseksi valmiita, mutta tilanne voi muuttua. Kustantajan on aina pidettävä mielessä kirjailijan etu ja mielipiteet. Tähän asti suurin osa kirjailijoista on vaatinut vahvaa suojausta sähkökirjoihin, mikä on hyvin ymmärrettävää. Sähkökirjat ovat kuitenkin suhteellisen uusi julkaisumuoto ja piratismin pelko on ollut aivan oikea. Mutta jos ajatellaan laajemmin, helppokäyttöinen ja miellyttävä sähkökirjojen ostaminen olisi kaikkien kannalta todennäköisesti paras ratkaisu. Jos kuluttaja löytäisi ja voisi ostaa tai lainata sähkökirjan yhtä helposti kuin ladata sen laittomasti, houkutus laittomaan lataamiseen olisi varmasti pienempi.

    Sähkökirjojen myynti- ja lisensointimallien kehitys on vasta alkuvaiheessa. Silloin on helpointa lähteä liikkeelle tutuista malleista ja kehittää niitä vähitellen. Jos huono malli otetaan käyttöön harkitsemattomasti, siitä eroon pääseminen voi olla vaikeaa. Tässäkin kustantajan on pidettävä mielessä sekä kirjailijan että kustantamon etu. Toimintamallit kehittyvät varmasti ja toivottavaa on, että koko toimintaa pystyttäisiin kehittämään kansallisella tasolla ennen kuin isot kansainväliset kilpailijat tulevat Suomen markkinoille.

    Yleisten kirjastojen rooli Suomessa

    Tähän on ensimmäiseksi todettava, että suomalainen malli edetä yhteistyössä kustantajien ja kirjastojen kanssa on hyvä. Kirjastot ja kustantajat miettivät yhdessä Next Media -hankkeen alla sähkökirjojen kirjastolisensoinnin toimintamalleja. Näin voidaan yhdessä edetä askel kerralla ja välttää toivottavasti pahat sudenkuopat. Ehkä myös kirjastot ja kustantajat oppivat ymmärtämään toistensa ajatusmaailmaa entistä paremmin.

    Suomalaiset kustantajat suhtautuvat positiivisesti kirjastojen rooliin myös sähkökirjojan lainaamisessa. Kirjastot voivat mm. opastaa lukijoita sähkökirjojen käyttöön. Kustantajilla ja kirjakaupoilla ei tähän ole samanlaisia mahdollisuuksia. Kirjastojen roolista kulttuurin vaalijana ei ole epäilystä. Mutta kaupallisen markkinan ollessa vasta kehitysvaiheessa, on muistettava, että kustantajan on edettävä kaupallinen markkina edellä kaikissa toimenpiteissään.

    Ideaalitilanne olisi, jos kirjastopuoli pystyy rakentamaan kuluttajalle yhtenäisen kansallisen sähkökirjojen lainausjärjestelmän. Suomalaisten kustantajien intresseissä tuskin on toimia kansainvälisten toimijoiden kautta tässä asiassa.

    Kustantajat eivät voi itse suoraan välittää sähkökirjoja kirjastoille vai joutuvat toimimaan välittäjien kautta. Kustantajilla ei ole intressejä lähteä rakentamaan sähkökirjojen jakelu- ja hallintakanavia ja pienemmille kustantajille tämän on taloudellisestikin täysin mahdotonta.

    Yhteistyöllä siis tästä eteenpäin! Ja ehkä saamme lukijat yhdessä ymmärtämään laillisen lainauksen ja ostamisen merkityksen kirjallisuuden säilymiselle.

    Kristiina Markkula
    Projektijohtaja
    Viestinnän Keskusliitto

  5. Kirjastolaitos turvaa yksilön oikeudet myös verkoissa

    Moni aikuisväestöön kuuluva, satunnaisempi kirjastonkävijä yllättyy havaitessaan, ettei kirjasto enää juurikaan muistuta sitä ”lainastoa” jossa hän aikoinaan lapsena vieraili. Uudessa informaatioympäristössä kirjastot eivät toimi enää vain fyysisten kokoelmien varastoijina vaan myös informaation kokoajina, välittäjinä ja informaatiopalveluiden tuottajina.

    Muutoksen voi tiivistää iskulauseeseen ”from collections to connections”. Kirjastot eivät omista kokoelmiaan, vaan välittävät aineistoihin käyttöoikeuksia. Digitaalisuuden myötä mahdollisuudet informaatiovarantojen käyttöön ovat kasvaneet lähes eksponentiaalisesti. Tieteelliset kirjastot ja arkistot hallinnoivat jo nykyään mittavia informaatiomassoja.

    Tutkijoille avautuu mahdollisuus hyödyntää digitoituja aineistoja ns. tiedon louhintatekniikoita hyödyntämällä. Yksittäisten käyttäjien on usein vaikea ymmärtää, mikseivät aineistot ole vapaasti kotikoneilta käytettävissä, kun tekniset mahdollisuudet tähän kerran ovat olemassa. Emeritusprofessori Yrjö Varpio käynnisti viime syksynä Helsingin Sanomien mielipidesivuilla keskustelun Kansalliskirjaston vanhojen sanomalehtikokoelmien saattamisesta nykyistä laajempaan tutkimuskäyttöön. Kansalliskirjaston ja Kopioston yhteinen vastaus oli, että neuvotteluja aineistojen käytettävyyden lisäämiseksi käydään parhaillaan hyvässä yhteistyön hengessä. Käynnistyvälle pilottiprojektille ollaan tämän vuoden aikana hakemassa tukea myös lehdenkustantajilta.

    Myös muistiorganisaatioiden hallinnoimien kokoelmien varallisuusarvot kasvavat merkittävästi. Kirjastojen, arkistojen ja museoiden kannalta tilanne on jossain määrin kaksijakoinen. Nyt kun toiminnan julkiseen rahoitukseen kohdistuu vahvoja säästöpaineita, houkutus tämän informaatiovarallisuuden tuotteistamiseen ja uusien maksullisten palveluiden luomiseen on luonnollisesti vahva. Mahdollisuudet tähän on lainsäädännössä kuitenkin tiukasti rajattu. Kaupalliset viestintäalan toimijat pitävät myös tarkkaan huolen siitä, etteivät kirjastot pääse kilpailemaan ilmaiseksi luovutetun ja verovaroilla digitoidun aineiston turvin.

    Kansalliskirjasto on jo useamman vuoden ajan haravoinut pari kertaa vuodessa, kulttuuriaineistolain velvoittamana, poikkileikkauksen suomalaisista www-sivustoista. Järjestelmää luotaessa viestintäyritykset olivat huolestuneita siitä, että niiden liikesalaisuudet lipsahtaisivat tätä kautta kilpailijoiden saataville. Tämän jälkeen kritiikkiä ei enää ole kuulunut, joten huoleen ei näytä olleen aihetta.

    Toiminta verkkoympäristössä tuo kuitenkin mukanaan kiperiä punnintatilanteita. Näissä tilanteissa joudutaan punnitsemaan vastakkain kahta oikeutta: esimerkiksi tutkijan oikeus päästä käsiksi tutkimusaineistoihin joutuu helposti ristiriitaan samaan aineistoon liittyvien tekijän yksinoikeuksien kanssa. Tietosuojaan ja aineistojen salassapitoon liittyvät kysymykset tulevat jatkossa muodostamaan vielä tekijänoikeuttakin suuremman haasteen. Tämä on jo havaittu opetus- ja kulttuuriministeriön Kansallinen digitaalinen kirjasto -suurhankkeen valmisteluvaiheessa.

    Tuore esimerkki on kansanedustaja Jussi Halla-ahon tapaus. Sen jälkeen, kun Korkein oikeus oli katsonut kansanedustaja Halla-ahon syyllistyneen blogikirjoittelussaan rikoslaissa tarkoitettuun vihapuheeseen, tuli Kansalliskirjastossa pohdittavaksi, miten tulisi toimia yleisölle avoimen verkkoarkiston osalta. Lyhyen punninnan jälkeen kyseiset lausumat päätettiin vetää pois avoimesta yleisökäytöstä. Vihapuheen osalta sananvapauden suoja on niin heikko, että tällainen sinällään kirjaston perustehtävän vastainen teko nähtiin perustelluksi. Samalla on syytä korostaa, ettei sivuja tuhottu, vaan ne ovat edelleen tutkijoiden käytettävissä.

    Kirjastojen vapaudet ja vastuu saattavat jatkossa kaivata selkeyttämistä. Voitaisiinko esimerkiksi ns. sähkökauppalaissa määritellyt välittäjien vastuuvapaudet ulottaa myös verkkoympäristössä toimiviin kirjastoihin? Entä voiko sananvapauslaissa määritelty päätoimittajavastuu ajankohtaistua myös kirjastojen osalta, tilanteissa joissa kirjasto valikoi ja muokkaa kolmansien tuottamia verkkosisältöjä?

    Rinnastus on kuitenkin vaarallinen. Kirjastojen yhteiskunnallinen tehtävä on täysin erilainen kuin teleoperaattoreiden tai internet-palveluiden tarjoajien. On syytä pitää huoli siitä, ettei valmisteilla olevaa verkkopiratismin torjumista ja tekijänoikeuksien täytäntöönpanon tehostamista koskevaa sääntelyä miltään osin uloteta muistiorganisaatioiden toimintaan.

    Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki on tekijänoikeuspoliittisissa puheenvuoroissaan painottanut yksittäisten luovan työn tekijöiden suojaa suhteessa media-alan suuryrityksiin. Ministeri on turvautunut työväenliikkeen perinteiseen retoriikkaan, ja luonnehtinut viestintäkulttuurialan nykytilannetta ”luovan alan luokkataisteluksi”.

    Arhinmäen suosima luokkataistelun kielikuva on epätäydellisyydessään jopa haitallinen. Ensinnäkin se sivuuttaa tosiasian, että heikoimmassa asemassa oikeuksien markkinoilla on usein nimenomaan käyttäjätaho. Vielä olennaisempi ongelma on, ettei ministeri Arhinmäki ajattelussaan kurota riittävän kauas käsitehistoriaan. Työn ja pääoman ristiriita ei tavoita muistiorganisaatioiden tärkeää roolia tietoyhteiskunnassa. Näiden toimintaa taustoittamaan soveltuisikin paremmin esiteollisen yhteiskunnan yhteisöllinen logiikka. Esiteollisessa yhteiskunnassa kaikkien yhteisesti omistamalla (yhteismaa ja jokamiehen oikeudet) oli tunnustettu asema yksityisen omistuksen rinnalla

    Kädenvääntö informaation vapaudesta on saanut samoja kansalaisliikkeen piirteitä kuin ympäristöliike aikoinaan. Teemana se onnistuu ympäristöliikkeen tavoin aktivoimaan myös muutoin poliittisesti passiivisen nuorison. Tämä kävi ilmeiseksi, kun tekijänoikeuslakia muutama vuosi sitten muutettiin (ns. Lex Karpela). On todennäköistä, että vahvoja vastakkaisia latauksia sisältävät asetelmat tulevat lähivuosina yleistymään. Avoin kysymys on, ilmeneekö tämä aktiivisuus poliittisena puoluetoimintana, vai kanavoituuko se kansalaisjärjestöjen kautta.

    Kirjastoissa toimiville nämä kysymykset ovat jo vanhastaan tuttuja. Kirjastot puolustavat asiakkaidensa oikeutta vapaaseen ja yksityiseen viestintään avoimessa yhteiskunnassa.

    Pekka Heikkinen
    Lakimies
    Kansalliskirjasto

  6. Lisäys:
    Edellinen kirjoitukseni on alkujaan laadittu aivan toiseen yhteyteen. Sen vuoksi se ei millään lailla keskustele aiempien ketjun kirjoitusten kanssa, mikä saattaa vaikuttaa hiukka erikoiselta. Mutta kun Matti piti sitä tähän asiayhteyteen sopivana, niin annoin totta kait luvan.

    Pekka Heikkinen

  7. E-aineiston jakelusta, ja kirjastojen roolista siinä, puhuttaessa on hyvä muistaa, että yliopistokirjastot ja yleiset kirjastot ovat aivan eri pelikentällä kyseisen aineiston suhteen.

    Yliopistot tuottavat omaa aineistoa verkkoon; kyseinen aineisto on oikeasti yliopiston hallinnassa – sen voi ottaa pois, muuttaa, koodata uudelleen, kopioida, tulostaa jaettavaksi, ja laittaa takaisin verkkoon luettavaksi. Yliopistokirjastoilla – jotka yleensä tätä kokoelmaa hallinnoivat – on oikeasti olemassa verkkoaineistokokoelma. Yliopistojen väliset sopimukset myös tuovat yliopistokirjastojen ulottuville verkkoaineistoa, joka ei koskaan tule samalla tavalla rikastamaan yleisten kirjastojen tarjontaa.

    Yleisillä kirjastoilla ei ole omaa tuotantoa. Tosin tätä hiukan ihmettelen, koska mielestäni kirjastoille luontevin tapa lähteä verkkomaailmaan olisi kotiseutuaineiston digitoiminen ja saattaminen verkon kautta laajempaan käyttöön. Tietenkin siis siltä osin kokoelmaa, joka on joko jo tekijänoikeuksista vapaata tai johon on mahdollista saada tekijöiltä lupa verkkolevitykseen. Jonkin verran tätä toki tehdään, mutta yleensä näissä verkkoaineisto/e-kirja keskusteluissa tämä työ jätetään lähes kokonaan huomiotta.

    Kuten Heikki Poroila usein (pakon edessä) muistuttaa, nykyinen tekijänoikeuslaki ei anna yleisille kirjastoille mitään omaa asemaa verkkoaineiston jakelusta neuvotellessa, vaan olemme tuottajien armoilla. Yleisillä kirjastoilla on jotain mahdollisuutta päästä järkeviin tuloksiin vain lähinnä vähälevikkisen aineiston kohdalla.

    Jos e-aineistoa kuitenkin välttämättä halutaan yleisiin kirjastoihin (tuon mainitsemani kotiseutuaineiston lisäksi), niin mielestäni neuvotteluissa olisi mielekästä keskittyä täsmällisiin kohteisiin: pääsykokirjat ja kurssikirjat vaihtuvat usein eikä mikään yleinen kirjasto pysty hankkimaan niistä riittävää määrää niteitä tyydyttämään tarkoin rajattuun aikaan kohdistuvaa kysyntää. Pääsykoekirjat myös vaihtuvat vuosittain, jolloin yleisen kirjaston kannalta voisi olla järkevää ostaa ajallisesti rajattu käyttöoikeus (esim 5 lukuoikeutta vuodeksi) paperikirjan rinnalle. Uskoisin, että tämän tyyppisessä sopimuksessa olisi mahdollista päästä jopa kirjaston kannalta kohtuulliseen hintaan.

    Terttu Koivisto

  8. Jyrki Valto esitti minulle – hankalasti tuolla edellä, oman kommenttipuheenvuoroni perässä – selkeitä kysymyksiä, joihin tässä vastauksia. – Terttu Koiviston peräänkuuluttamaa keskittymistä lisenssineuvotteluissa esimerkiksi oppi- ja tenttimateriaaleihin pidän muuten erittäin hyvänä ideana.

    JV: “Heikki antaa ymmärtää, että mitään ei ole asian suhteen tehtävissä, mutta siitä huolimatta meidän tulisi ”seurata tilannetta, tutkia, arvioida, tehdä selvityksiä ja harkita huolellisesti”. Miksi vaivautua, jos kaikki on turhaa? Parantuvatko neuvotteluasemat, tarjoukset tai sovellukset (kirjaston toivomaan suuntaan) odottaessa? Siihen asti voimme hyvällä omallatunnolla jakaa asiakkaillemme e-kirjojen sijaan selvityksiä, pohdinnan tuloksia ja toteamuksia että ”asia on harkinnan alla”?

    HP: Tarkoitukseni oli sanoa, ettemme voi muuttaa perustilannetta eli sitä, että joudumme neuvottelemaan kaikesta verkkokäytöstä, meillä ei ole lakiin perustuvia oikeuksia. Silti kannatan sitä, että pidetään aistit avoinna, kokeillaan sellaisia palveluita, joita ulottuvillemme ehkä tulee ja seurataan myös sitä, mitä maailmalla tapahtuu. Neuvotteluasemamme ei odottamalla välttämättä parane, mutta ehkä siinä jokunen turha investointi jää tekemättä. Aktiivinen tilanteen seuraaminen on mielekästä jo senkin takia, että verkkomaailmassa tapahtuu koko ajan asioita, joita kukaan ei ole osannut ennakoida. En siis yllytä passiivisuuteen, vaan aktiivisen seurantaan ilman sellaisia sitoumuksia, joiden arvo ei ehkä piankaan vastaa niihin uhrattuja resursseja.

    JV: Onko elektronisen aineiston hankkimisessa sittenkin kyse jonkinlaisesta ideologisesta sodasta? Onko ihan oikeasti tärkeää määrittää onko toimijoiden ”verkkoaktiivisuuden taustalla sisällön levittäminen vai rahanteko”. Eivätkö kirjastot enää olekaan kiinnostuneita sisällöstä ja sisällöstä maksettavasta hinnasta, vaan tärkeämpää onkin se, kuka sisältöä kauppaa ja toiminnan motiivi? Elektronisten aineistoneuvotteluiden arkipäivää on että pöydän toisella puolella on peluri, joka ”säikyttää, simputtaa ja huijaa”?

    HP: Viittasin tässä siihen, että verkossa tehdään paljon kiintoisia asioita myös muilla kuin kaupallisilla motiiveilla. Kun motiivi ei ole kaupallinen, tekijänoikeuslain antamalla yksinoikeudella ei välttämättä haluta luoda keinotekoista niukkuutta vaan täsmälleen päinvastoin. En siis ajatellut asiaa minään ideologisena sotana, vaan yksinkertaisesti vaihtoehtona, joka voi olla kirjastonkin ulottuvilla, jos tällainen ei-kaupallinen sisällöntuottaja mieltää kirjaston jakelubrändin mielekkääksi. Ehdotan siis kirjastoille aktiivisuutta myös ei-kaupallisten sisällöntuottajien suuntaan, sehän on verkossa vähän sama asia kuin ns. harmaa kirjallisuus paperipuolella. Myös Terttu Koiviston muistuttama tieteellisten kirjastojen maailma voi olla yksi tällainen suunta. Moni mielenkiintoinen työ hautautuu vain siksi, ettei se esiinny yleisten kirjastojen kokoelmaluetteloissa ja tietokannoissa.

    JV: Olisi mielenkiintoista myös kuulla tarkemmin mihin Heikki viittaa todetessaan että ”(E-aineistojen) hankinta on sitoutumista teknisesti ja taloudellisesti kuvioihin, jotka voivat muutamassa vuodessa kadota olemattomiin.”

    HP: Tämä jäi varmaan vähän vaikeaselkoiseksi. Yritän täsmentää. Yksivuotinenkin sopimus sisällöntuottajan kanssa sitoo meidät tiettyihin jakeluteknisiin kuvioihin (formaatti, DRM-suojaukset, toimintaympäristöt), joista meidän täytyy myös tiedottaa asiakkaille. Kun sovimme jotain verkkoyrittäjän kanssa, joudumme ottamaan riskin siitä, että firman liiketoimintamalli ei olekaan kannattava ja firma tekee konkurssin vuodessa. Sekin on mahdollista, että ostamamme jakelutekniikka tai jokin muu elementti ns. happanee käsiin, kun verkon kehitys kiitää eteenpäin. Tämän päivän cool on verkossa usein jo huomenna so last season. Näin siis käyttäjien näkökulmasta. Alan yrittäjillä on koko ajan kova keskinäinen kilpailu, jossa ei kirjaston kaipaama pitkäjänteisyys välttämättä ole ykkösasia.

    Pidän myös todellisena uhkana sitä, että – esimerkiksi musiikissa – tänä vuonna ostettu palveluvalikoima supistuu seuraavana vuonna laadullisesti merkittävällä tavalla. Tämä johtuu siitä, että nykymaailmassa oikeudenhaltijat (äänitteiden kohdalla levy-yhtiöt) eivät itse toimi jakelijoina vaan oikeuksien myyjinä. Kun toimijoiden ja oikeudenhaltijoiden väliset sopimukset ovat luonnollisesti salaisia, meillä ei ole mitään takeita siitä, että edes Spotifyn kaltaiset suuret toimijat pystyvät tarjoamaan meille yhtä laadukkaan valikoiman vuodesta toiseen.

    Naxos Music Library on tässä suhteessa poikkeus, koska sen palvelun perustana on oma tuotanto. Toisaalta NML on laajentunut nopeasti kattamaan paljon muitakin taidemusiikin levymerkkejä, että sielläkin voivat jonkinlaiset takaiskut olla mahdollisia (eivät silti välttämättä todennäköisiä).

    En siis haluaisi kirjastojen sitoutuvat sopimuksiin, joiden pysyvästi laadukkaasta annista ei ole vahvoja takeita. En halua maalata piruja tällekään taivaalle, mutta en olisi yllättynyt, jos myös verkkomarkkinoilla ruvettaisiin soveltamaan ns. sisäänheittotarjouksia. Kirjapuolella se voisi tarkoittaa kirjastoille tarjousta, jossa kasan päällä keikkuu jonkin vuoden sofioksanen, mutta joka ei todellisuudessa ole kattava tavalla, jota oikeasti tavoittelemme. Minusta on aina syytä muistaa, etteivät verkkosisältöjen kauppiaat ole liikkeellä samalla sivistystavoitteella kuin julkinen kirjastolaitos. Ne tekevät bisnestä, ja vain osa yrittäjistä tulee pärjäämään.

    Heikki Poroila

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *