Huomioita IFLA:n Trend report –keskustelualoitteen pohjalta

Trend Report on kirjastoseurojen kansainvälisen liiton, IFLA:n (International Federation of Library Associations) kirjastojen tulevaisuutta koskeva keskustelualoite. Hanketta varten on koottu yhteen eri alojen asiantuntijoita hahmottamaan niitä yleisiä puitteita, joissa kirjastojenkin tulevaa kehitystä olisi mahdollista pohtia. Tavoitteena on keskustelun laajentaminen IFLA:n jäsenjärjestöjen, siis myös esimerkiksi suomalaisten kirjastoseurojen piiriin. Suomen kirjastoseura onkin ”jalkauttamassa” Trend reportia suomalaiselle kirjastoalalle (ks. tiivistelmä 14.10.2013 kokouksesta).

Trend report –aloitteen esittely ja kommentointi tässä perustuu pääosin hankkeen sivujen kautta saatavissa olevaan, selvästi varsinaiseksi keskustelun synnyttäjäksi tarkoitettuun asiakirjaan Riding the Waves or Caught in the Tide? Navigating the Evolving Information Environment. Insigths from the IFLA Trend Report (jatkossa Insights-asiakirja). Paikka paikoin kannattaa kuitenkin vilkaista toistakin hankkeeseen liittyvää, laajempaa asiakirjaa, International Federation of Library Associations Trend Report 2013 – Literature Review (jatkossa Kirjallisuuskatsaus).

(Näistä Insights-asiakirja on avoimesti luettavissa ja löytyy osoitteessa http://trends.ifla.org/insights-document. Kirjallisuuskatsaukseen pääsy taas edellyttää tilin luomista ja kirjautumista IFLA:n sivuille, mikä onnistuu IFLA:n jäsenjärjestön jäsentunnuksen avulla, siis esimerkiksi Kirjastolehdestä osoitetarrasta löytyvän Suomen kirjastoseuran jäsennumeron avulla, mihin kuitenkin pitää lisätä eteen FI-.)

Viisi megatrendiä ja konkreettisemmin kirjastoa koskevia huomautuksia

Asiakirjan sisältää viisi erikseen esiteltyä ”korkean tason trendiä” (high level trends) tai, voisimme ehkä sanoa, megatrendiä:

TREND 1: New Technologies will both expand and limit who has access to information, missä korostetaan ”informaation” (= datan, tiedon, viestinnän, dokumentaation?) lisääntymistä, mikä korostaa informaatiolukutaidon tai –taitojen merkitystä.

TREND 2: Online Education will democratise and disrupt global learning, missä oppimisresurssien laajeneminen ja helpompi tavoitettavuus korosta elinikäisen oppimisen merkitystä.

TREND 3: The boundaries of privacy and data protection will be redefined, missä niin hallitukset kuin yrityksetkin saavat kenoja koota massiivisesti dataa, mikä vaarantaa tieto- tai yksityisyydentietosuojaa.

TREND 4: Hyper-connected societies will listen to and empower new voices and groups, missä optimistisesti esitetään, kuinka avautuu uusia mahdollisuuksia uudenlaisille yhteisöille ja erilaisille “yhden asian liikkeille”, samoin kuin hallinnon uudella tavoin mahdollisen avoimuuden merkitystä.

TREND 5: The global information environment will be transformed by new technologies jatkaa “hyper-connected” –tematiikkaa tuomalla esiin uuden tekniikan mahdollisuuksia (niin 3D-tulostusta, automaattista kääntämistä kuin mobiilimahdollisuuksiakin).

Huomionarvoista on, että näiden trendien esittelyssä ei viitata lainkaan suoranaisesti kirjastoon. Lähimmäs ehkä tullaan ja ehkäpä tahdotaan hahmottaa nimenomaan kirjaston keskeistä tehtäväkenttää heti ensimmäisessä trendissä informaatiolukutaidon kautta.

Konkreettisimmin hahmotettujen trendien merkitystä kirjastoja kannalta asiakirja lähestyy eräänlaisen jännitteitä esiintuovan ”skenaario-” tai esimerkkisarjan kautta (asiakirjan osio Digital trends on course for collision). Sarja muodostuu tarinaksi, joka kiertelee yksityisyyden suojan ja sen vaarantumisen, teknologian omistajuuden ja kontrollin, kaatuvien rajojen, tavoitettavuuden (access) ja säilyvyyden teemoja. Huomattavan runsaasti tuodaan esiin uhkia, jotka kohdistuvat tieto- ja yksityisyydensuojaan. E-kirjan lukeminenkin voi tuottaa tietoa kuluttajista.

Kun sitten yksityisen firman omistama ja hallitsema algoritmi myös hakee ”informaatiota”, kuka (kirjastoko?) takaa, että tulee löydetyksi se, mikä on tarpeen. Kaatuviin rajoihin liittyen huomioidaan globalisoituva e-opetuksen tarjonta, mutta samalla kysellään, miten käy paikallisiin asioihin liittyvän oppimateriaalin. Rajojen kaatumista edustaa myös automaattinen kääntäjä, joka (hiukan utopistisen tuntuisesti, ainakin ajatellen lähdekriittisempää käsitteellisesti sofistikoidun tekstin luentaa) mahdollistaa, että ”Researchers and users will be able to read in their own language any book, article, online blog ever written”.

Uuden teknologian näin kaataessa rajoja voi muodostua globaalillakin tasolla uudella tavoin yhteisöjä. Osa niistä voi kuitenkin ajaa myös ekstremistisiä tai rikollisia tarkoitusperiä, mikä taas kerran synnyttää uudenlaista tarvetta valvontaan, ja taas yksityisyys vaarantuu myös aivan hyvien yhteisöjen sekä niiden tavoitteiden ja niihin osallistuvien osalta.

Lähemmäksi kirjastojen mahdollista roolia edetään taas, kun otetaan esiin pitkäaikaissäilytyksen ja ”digitaalisen perinnön” säilymisen ongelmat: ” Preserving our digital heritage is a priority for libraries and archives around the world”. (Kuten jatkossa nähdään, en ehkä omasta puolestani kuitenkaan ulottaisi kirjastojen varsinaista vastuuta kaikkeen digitaaliseen enkä toisaalta tietenkään myöskään pelkästään digitaaliseen dataan.) Perinteisen “informaatioketjun” (creator, publisher, distributor, retailer, library, reader) sekä tekijyyden ja sen rakenteiden ehkä kadotessakin kysytään, kuka tästä hyötyy enimmin. Kirjastoja ajatellen ilmeisen merkityksellisesti kysytään, mitä merkitsee fyysisen omistajuuden hämärtyminen ja “access anytime, anywhere, on any device”.

Ja vielä kerran palataan kontrollin tematiikkaan. Perinteinen hallitusten mahdollisuus kontrolloida informaatiota omilla rajoillaan katoaa tai hämärtyy ja syntyy ”yli-kontrolloinnin” (over-regulation) vaaroja, kun uuteen tilanteeseen koetetaan sopeutua.

Harharetkiä zetta-tavujen sekä yksityisyyden- ja tietosuojan maailmoihin

Insights-asiakirjan lähtökohta on todella maailmoja syleilevä, hiukan megalomaaninenkin. Jos tarkoituksena on avata keskustelua kirjastoista maailman kovasti muuttuessa, epäilemättä onkin tarkoituksen mukaista katsella avoimin silmin monenlaisia asioita. Se, mitkä niistä kaikista katselluista asioista ovat merkityksellisiä juuri kirjastoa ajatellen, riippuu osittain juuri siitä, minkälaiseen käsitykseen kirjastosta keskustelu ehkä myöhemmin johtaa.

Insights-asiakirja alkaa viittauksella ”globaalisti välitetyn informaatio” suunnattomaan määrään, sen nopeaan kasvuvauhtiin ja siihen, miten se suhtautuu olemassa olevan kirjallisuuden määrää samalla tavalla mitattuna:

“In 2010, the quantity of information transmitted globally exceeded 1 zettabyte for the first time, and is expected to double every two years1. The amount of new digital content created in 2011 amounts to several million times that contained in all books ever written.” (Insights-asiakirja, Introduction).

Pari kommenttia on kohdallaan:
Tämä alkuhuomautus on erinomaisen naiivi, koska erilaisten viestinnän muotojen yhteiskunnallinen tai kulttuurinen merkitys ei mitenkään palaudu tällä tavoin mitattuihin määriin. Miksi emme yhtä hyvin voisi laskea vaikkapa atomeja ja neutroneja, joista rakentuvat kaikki maailman kirjastot ja kaikki maailman tietotekniset laitteet, vuosikasvut ja mobiilit vielä erikseen huomioiden?

Samalla zettatavulaskenta ikään kuin kertoo, että meidän pitäisi ajatella kirjastoa määrittävänä peruskäsitteenä juuri tuota olemassa olevan digitaalidatan kenttää ja määrää. Näin itse asiassa kaventuu vielä se mahdollisuuksien spektri, jossa kirjastoa voitaisiin tai ehkä pitäisi ajatella.

Asiakirjassa kiinnitetään huomattavan paljon huomiota myös tieto- ja yksityisyydensuojan kysymyksiin ja niihin uhkiin, joita digitaalisessa maailmassa näihin kohdistuu. Aihepiiri on epäilemättä yhteiskunnallisesti hyvin tärkeä, mutta onko se kovin keskeinen asia, kun pohdittavana on varsinaisesti kirjaston ja sen tehtävien muotoutuminen. Kirjastot tuskin voivat tehdä tässä asiassa paljoakaan, saati lunastaa yhteiskunnallista ja kulttuurista asemaansa ja legitimoida itsessään paikkana, jossa yksityisyys on suojattu – jos se nyt sitten millään kujeella olisi edes mahdollista. Liekö tahatonta vai tarkoitettua komiikkaa toisaalta, kun asiakirjassa näitä asioita kytketään kirjastoihin kertomalla, miten älypuvussaan kirjastossa kävelevä henkilö vaarantaa muidenkin kirjastossa olevien yksityisyyden, kun älypuku saattaa lähettää filmiä siitä, mitä kirjastossa tapahtuu.

Liiallinen ihastus megatrendeihin voi johtaa megalomaanisiin ajatuskulkuihin. Nähdäkseni jokseenkin tolkuton on ajatus, että kirjaston vastuualuetta olisi kaikenlainen viestintä, tai vaikkapa vain kaikenlainen dokumentaatiota tuottava viestintä, mistä nuo zetta-tavut muodostavat epäilemättä merkittävimmän osuuden. Asiakirjassa ei kyetä näkemään minkäänlaista rakentuneisuutta, jossa viestinnän laaja kenttä eriytyy erilaisiksi ja myös eri tavoin merkityksellisiksi osa-alueiksi ja kerrostumiksi. Keskeiseksi kirjastoa koskevan keskustelun kannalta voikin tältä kannalta hahmottaa kysymyksen siitä, mikä osa tai mikä taso viestinnästä yhteiskunnassa ja kulttuurissa on se, johon kirjaston tehtäväkenttä ja vastuut liittyisivät, niiden ehkä tulisi liittyä, tai niitä jopa kannattaisi liittää.

Muuttuva ”regulatory framework” sekä omistajuutta, tekijänoikeutta ja osallisuutta

Koetan seuraavassa konkretisoimaan Trend report -aloitetta suhteuttamalla sitä siihen, miten omasta puolestani olen ajatellut järkeväksi lähestyä kirjaston käsitettä, tehtäviä ja vastuita. Olen ajatellut, että kirjallisuus tietyllä tavoin määriteltynä voisi olla sopiva käsite sen viestinnällisen kentän hahmottamiseen, jossa kirjaston tehtävä määrittyy ja josta siis kirjastolla olisi tiettyä vastuutakin. Kirjallisuuden määrittelisin kuitenkin hyvin laajasti ja osin laidoiltaan avoimesti siksi paikaksi, missä teokset ja dokumentaatio kohtaavat. Avoimeksi tämä käsite jäisi mm. siksi, että teos on tietenkin erinomaisen hämärärajainen käsite, mutta se ei välttämättä olisi haitaksikaan kirjaston tehtäväaluetta hahmotettaessa. Konkreettisesti kirjastoa määrittävänä käsitteenä sitä on ehkä hyvä vielä spesifioida, kuten teen alempana.

Kirjasto olisi tältä kannalta joka tapauksessa ensi sijassa tietyllä tavoin kirjallinen, ei niinkään esimerkiksi kaikenlaisen tiedon tai informaation instituutio. Tosin Insights-asiakirja – vaikkakin hiukan epäsuorasti – vähättelee tämän mahdollisen lähtökohdan ja sen takana kirjallisuuden tai ”kirjojen” merkitystä kuten edellä näimme. Yhteiskunnan ja kulttuurin todellisuutta ja siinä erilaisten asioiden merkitystä tuskin voi kuitenkaan palauttaa digitaalisen datan tavuihin.

Järjellisen mittaista ja yhteiskunnallis-kulttuurisesti merkityksellistä kirjaston tehtäväkenttää tavoittamaan

Ajatellen sitä, mistä kirjastot todella voisivat ottaa vastuuta, ”kirjallinen” lähtökohtani olisi myös aivan työnjaollisessa mielessä mittakaavaltaan jokseenkin järjellinen – jos kohta hieman megalomaaninen sekin kuten kirjastojen pyrkimykset ovat kautta vuosisatojen olleet. Erityisesti IFLA:n omista lähtökohdista kirjastoalaan liittyy myös tiettyjä yhteiskunnallisesti normatiivisia lähtökohtia, mukaan lukien tietty näkemysten tasa-arvoisen kohtelun pyrkimys. Jo tästä seuraa, että kirjastojen tehtäväkentän täytyisi määrittyä jossain määrin formaalisesti, ja esittämäni kirjallisuuden käsite onkin tietyllä tavoin muodollinen.

Kansalliskirjasto, joka kokoaa kansalliskokoelmaansa painetut monografiat, antaa tavallaan kullekin julkaisulle arvon jo sillä muodollisella perusteella, että julkaisu on olemassa tässä nimenomaisessa kategoriassa, perinteisesti nimenomaan painettuna koodeksina. Tämä toisaalta on tietenkin liian kapea määritys varsinkin tulevaisuutta ajatellen, mutta ainakin jotain sen muodollisesta selkeydestä olisi kirjastojen tehtävän määrityksessä syytä säilyttää jatkossakin. Tätä tavoittelen kirjallisuuden käsitteelläni, joka nojaa teosten ja dokumentaation toisiinsa liittymiseen.

Tässä suhteessa kuitenkin erittäin merkityksellisiä, Insights-asiakirjassakin huomioituja asioita ovat omistukseen ja tekijänoikeuteen ja niiden takana ”informaatioketjun” muutoksiin liittyvät asiat. Aikamme todella suureksi, ei vain kirjastopoliittiseksi kysymykseksi pitäisikin nähdä se, miten kirjallisuus voisi jatkossakin olla yhteisenä ja sen takeeksi ’julkisessa huomassa’. Tällä kysymyksellä on myös kirjallisuus-, kulttuuri- ja jopa yleispoliittisia ulottuvuuksia. Hyvin voisimmekin joka tapauksessa jopa määritelmän tapaan käsittää varsinkin julkisen kirjaston nimenomaan siksi ’julkiseksi huomaksi’, jossa kirjallisuuden tulisi olla.

Asia palautuu niihin uudenlaisiin kirjallisuuden omistus-, hallinta- ja kaupankäyntimuotoihin, joita uusi teknologia mahdollistaa ja tietenkin tekijänoikeuksiin. Merkittävien yhteiskunnallisten intressien toteutumisen takuuna tulisi olla lainsäädännön. Lainsäädännön tasolle vietynä tämä aikamme suuri kirjastopoliittinen kysymys taas on todellista suurpolitiikkaa. Sitä ei voi ratkaista pelkästään kansallisella tasolla, koska takana on kansainvälisiä sopimuksia ja vahvoja intressiryhmiä, jotka puolustavat omia, ei aina kirjastoihinkin liittyvien yhteiskunnallisten intressien kanssa täysin sopusointuisia intressejään. Tätä avataan Kirjallisuuskatsauksessa huomattavasti Insights-asiakirjaa laajemmin (sivulta. 2 alkaen).

Lainsäädännöllisen perustan luominen kirjallisuuden yhteisenä, osana yhteistä kulttuuria ja ’yhteisessä huomassa’ olemiselle ei varmaankaan ole helppo asia. Mutta edes sen agendalle saamiseksi pitäisi kirjastoalan yhteisöjen ja instituutioiden yhdessä muiden mahdollisesti kiinnostuneiden (esimerkiksi tutkimuksen, kasvatuksen ja koulutuksen toimijoiden) kanssa olla siinä aloitteellisia. Tässä asiassa toivoisinkin niin suomalaisilta kirjastoseuroilta, vaikkapa Eblidalta (European Bureau of Library, Information and Documentation Associations) kuin erityisesti IFLA:lta otetta, joka kävisi asian perusteisiin ja tähtäisi tulevaisuuteen.

Monet kirjallisuudet maailmassa, joka on niin suuri

Kirjallisuus – siinä mielessä kuin käsitettä käytän – on epäilemättä abstraktimpi kuin se painetun koodeksin käsite, johon esimerkiksi kansalliskokoelmien kokoaminen ja yleisemminkin kirjallisuuden käsite on voinut nojata viimeisinä vuosisatoina. Käsitteen abstraktisuuden ja erityisesti digitaalimaailman kirjallisuuden korostetusti diffuusin olemassaolotavan vuoksi voisi yleisen ja kategorisen kirjallisuuskäsitteen ohella vaikkakaan ei sen sijasta ajatella myös konkreettisesti historialliseen ja yhteiskunnallis-kulttuuriseen todellisuuteen kuuluvia kirjallisuuden ilmentymiä. Tieteiden käytännössä on jo ehtinyt muotoutua suhteellisen vakiintunutta ja monessa suhteessa painotuoteajan tieteellisen kirjallisuuden piirteitä uusintavia käytäntöjä. Kysymys olisi siis kirjallisuuden institutionalisoituneiden käytäntöjen huomioiminen osin erillisinäkin kirjaston toimintapohjaa luovina ilmiöinä.

Yleisesti voisimme siis puhua monikollisestikin kirjallisuuksista kenttinä, joissa teokset ja dokumentaatio yhtyvät toisiinsa mutta joilla on myös omia erityisiä rakenteitaan, omaa erityistä logiikkaansa ja kullakin omaa historiaansa. Kirjaston tehtäväkenttä voisi siis konkreettisemmin voisi muodostua ikään kuin tunnistaen ja luetellen erilaisia ’osakirjallisuuksia’, jotka  tavallaan ’suostuvat’ täyttämään tietyt kirjallisuutena yhteiskunnassa ja kulttuurissa olemisen tietyt ehdot, mukaan lukien ’julkisessa huomassa’ yhteisenä oleminen. Tämä olisi osa erilaisten kirjallisuuksien kirjallisuuden perusrationaalisuutta samaan tapaan kuin tieteen kohdalla ajatus tieteen julkisuudesta.

Tätä kautta myös omistajuuden ja tekijänoikeuden ongelmiin voisi olla helpompi päästä kiinni, mutta toisaalta epäilemättä olisi poliittinenkin kysymys se, missä määrin ja minkälaisille yhteiskunnallisen elämän osa-alueille kirjallisuuksia tässä mielessä syntyisi. Tarvitseeko kansalaisyhteiskuntakin kirjallisen julkisuutensa, vai riittääkö, että esimerkiksi tieteellä on omansa? Kysymys ei myöskään ole pelkästä sopimisesta yksittäisten toimijoiden kuten kustantajien kanssa. Kysymys on enemmänkin yleisistä institutionaalisista puitteista, joiden rakentumista julkinen valta voisi edistää käyttäen vipusimina esimerkiksi julkisen tuen ehtoja tai mahdollisuutta käyttää julkaisua meriittinä julkisissa ja institutionaalisissa yhteyksissä. Tähän tapaan voisi ehkä konkreettisemmin hahmottua sellainen institutionaalisen rakenteen uusiutuminen, josta Instights sinänsä hyvin perustellusti puhuu hankalasti suomentuvaa ilmaisua ”regulatory framework” käyttäen.

Kuten edellä todettu, itse trendien esittelyssä konkreettisimmin kirjastoa lähestytään ehkä Trendin 1 kohdalla informaatiolukutaidon käsitteen kautta. Se, että kirjaston tehtäväkenttää tällä ulottuvuudella nähtäisiin kirjaston varsinaisen vastuukentän perustaksi ehdottamaani kirjallisuuden käsitettä laajemmin, on nähdäkseni perusteltua. Sisältäähän ’kyky elää kirjallisuuden kanssa’ epäilemättä käsitystä siitä laajemmastakin keskustelun yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta kentästä, jossa kirjallisuudenkin erityinen osuus ainakin osittain määrittyy. Oleellista tässä kuitenkin on, että informaatiolukutaitoa (tai miten sitä tahtoisimmekin nimittää; itse pitäisin hyvänä yleiskäsitettä laajennetut lukutaidot) ei ajatella mekaanisesti minne tahansa siirrettävänä taitona tai kykynä tulla toimeen jonkin ”informaatioksi” kutsuttavan tai sen massojen kanssa. Epäilemättä sen huomioiminen, miten luettava on myös yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti olemassa, olisi osa laajennettua lukutaitoa, ja ehkä olisikin perusteltua kiinnittää erityistä huomiota johonkin, jota voisimme kutsua kirjalliseksi lukutaidoksi johdettuna tässä käyttämästäni kirjallisuuden käsitteestä, sekä yleisesti että erillisillä kirjallisilla osa-alueilla.

Uudenlaisia yhteisöjä ja todellista osallisuutta?

Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään perusteellisemmin kuin Insights-asiakirjassa myös mahdollisuuksia, joita Internet erilaisine rakenteineen antaa uuden tyyppisille yhteisöille. Insights-asiakirjassa tämä näyttäytyy ongelmattomasti myönteisenä – rikollisia ja ekstremistisiä yhteisöjä lukuun ottamatta. Kirjallisuuskatsauksessa (sivulta 10 alkaen) kiinnitetään kuitenkin huomiota myös ”balkanisoitumisen” tai fragmentoitumisen vaaroihin, kun ihmiset toteuttavat yhteisöllisyyttään hakeutumalla samanmielisten piireihin. Epäilemättä samanmielisten keskenään verkottuminen voi olla sinänsä osa rikasta elämää ja myös aluskasvillisuutta, jonka kautta ikään kuin valmentaudutaan astumaan yhteisemmille näyttämöille ja valmistellaan niitä teemoja, joita voitaisiin tuoda laajempaankin keskusteluun. Mutta voimme hyvin kysyä myös, onko se sellaisenaan varsinaisesti osallisuutta yhteiskunnassa vai voisiko se toisinaan johtaa peräti johonkin aivan päinvastaiseenkin.

Globaali verkottumismahdollisuus tai mahdollisuus tuoda esiin mitä tahansa näkemyksiä helposti sisältää kuitenkin jokseenkin naiivien virhepäätelmien mahdollisuuden. Se, että kuka tahansa voi sanoa näkemyksensä ja saada sen periaatteessa muiden nähtäväksi, ei missään nimessä tarkoita, että jonkinlainen näkemysten tasa-arvoisuuden ideaali tulisi todeksi. Tässäkään suhteessa Internet ei ole missään nimessä yksi tasainen jatkumo. Paremminkin se on monenlaisten todellisuuksien ja osa-alueiden kokonaisuus, jossa heijastuvat myös yhteiskunnan ja kulttuurin yleisemmät valtarakenteet.

Tässä mielessä myös se näennäinen tai todellinen erilaisille yhteisöille avautuvien mahdollisuuksien tematiikka, joka asiakirjassa on esillä, liittyisi ehkä oleellisemmin yhteiskunnan ja kulttuurin institutionaalis-rakenteellisiin asioihin kuin puhtaasti teknisiin mahdollisuuksiin tai niiden piirissä olevien ihmisten ja niissä tapahtuvan viestinnän määrään. Kun asiaa ajatellaan instituutioiden tai institutionalisoituneiden käytäntöjen tasolla, päästään käsiksi myös todellisemman yhteiskunnassa osallisuuden mahdollisuuksiin.

Lopuksi

IFLA:n keskustelualoitteella voi olla hyvinkin myönteinen merkitys, mikäli se synnyttää keskustelua kirjastoalan perustavista kysymyksistä. Keskustelun tulisi kuitenkin monessa suhteessa pystyä ylittämään niitä ilmeisiä ja kiistattomia heikkouksia, joita erityisesti Insights-asiakirjaan sisältyy. Toisaalta Kirjallisuuskatsausta kannattaa tutkistella tarkemminkin, koska se selvästi sisältää enemmän problematisoivaa pohdintaa.

Insights-asiakirjasta voimme tunnistaa kahdenlaista perusjuonnetta, yhtäältä hyvinkin paljaana paistavaa teknologiauskoa, toisaalta kuitenkin myös viitteitä oleellisempiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin kysymyksiin. Hieman ongelmallista on se, että edellinen tulee ikään kuin ensimmäisenä vastaan, aina asiakirjan aloittavista naiivista zettatavupohdinnoista lähtien, kun taas jälkimmäistä täytyy vähän kaivaa esiin.

Myönteisessä tapauksessa Insights-asiakirja on keskustelun virike, pahassa tapauksessa sen kahle. Virikkeeksi se voi muotoutua, jos onnistutaan ohittamaan siinä ehkä päällimmäisinä näyttäytyvät ja sinänsä jokseenkin naiivit äimistelyt ihmeteknologioiden ja digitavumäärien edessä.

vesasuominen

Vesa Suominen
Yliopistonlehtori, FT
Informaatiotutkimus
Oulun yliopisto

Kirjastokaista.fi:n aiheeseen liittyviä videoita:Jennefer Nicholson: IFLA’s Trend Report

5 vastausta artikkeliin ”Huomioita IFLA:n Trend report –keskustelualoitteen pohjalta

  1. Tarvitsemme IFLA:n trendien kaltaisia herättäjiä

    Kiitän Vesa Suomista keskustelunavauksesta. Olen kunnioituksesta mykkänä Vesan analyysien edessä, vaikka en rehellisesti sanoen löydä langan päätä, josta lähteä kommentoimaan.

    Muutama poiminta kuitenkin, toiveena, että ne veisivät keskustelua eteenpäin. Joudun pelkistämään ja yksinkertaistamaan, mutta näinhän maailma tänään toimii.

    Maailma ei pyöri enää kirjastojen ympärillä, jos on koskaan pyörinytkään. Kannan syvää huolta, että suomalainen kirjastolaitos ei ihan oivalla, mitä ns. digitaalinen ekologia merkitsee. Meillä on monta hyvää aloitetta meneillään, mutta ei kokonaiskuvaa tai visiota. Siinä IFLA:n trendiraportti ja sen huolellinen käsittely voisi auttaa. Toivonkin, että Sinikka Sipilä johtaisi tätä keskustelua myös Suomessa eikä päästäisi meitä liian helpolla…

    Tunnustetaanpa, että elämme edelleen nykytilassa tai menneessä,
    puolustelemme sitä raskailla kustannussäästöillä. Juuri nyt ei jaksa
    ajatella tulevaisuutta, kun arkikin on niin vaativa ja kaikkea leikataan.
    Arki on edelleen analoginen ja kirjastot pyörivät painetun aineiston
    ympärillä. Se on totta. Maailman kirjoista 95% on edelleen painetussa
    muodossa, enkä ole niin naiivi, että olettaisin alan toimintojen
    muuttuvan päälaelleen. Kansalliskirjaston varastossa on 100
    hyllykilometriä painettua aineistoa. Yleiset kirjastot toimivat edelleen
    julkaistun painetun aineiston ympärillä. Se ei saisi kuitenkaan merkitä,
    että kiellämme digitaalisen tuotanto- ja kulutusketjun
    peruuttamattomuuden. Asiakkaamme ovat toisaalla.

    Altistan itseni tietoisesti puhumaan uusissa ympäristöissä.
    Puhuin kerran UKM:n juhlaseminaarissa ja esittelin mm. 7 miljoonaa
    digitoitua sivuamme ja Sanomalehtikirjastoa. Eräs johtava
    digiasiantuntija ihmetteli, miksei hän tiennyt siitä yhtään mitään
    vaikka käyttää kaiken aikansa verkossa.

    Siksi, että kuvittelemme maailman edelleen pyörivän kirjastojen ympärillä.

    Olemme aika hyviä virkamiehiä ja teemme työmme tunnollisesti ja
    oletamme, että kyllä maailma antaa meille tästä kiitoksen ja
    tunnustuksen. Olemme aika huonoja visioimaan ja mieluiten pidättäydymme
    tästä. Muutenhan voisi vaikuttaa naurettavalta. Tulemme muutokseen aina
    pakon edessä ja teemme vain välttämättömimmän. Se näkyy myös
    lainsäädännössämme, joka ei riittävästi tue kirjastojen asemointia
    digitaalisessa ympäristössä.

    Meidän pitää tarkistaa kaikki keskeiset kirjastoalan lait ja
    mahdollistaa tuleva sijoittumisemme digitaaliseen tulevaisuuteen.
    Tekijänoikeuslaki sallii monia asioita, mutta silti emme ole päässeet
    sellaiseen tuotantoon, jossa kansalainen saisi keskeistä 1900-luvun
    aineistoa käyttöönsä, edes rahalla. Suomi täyttää 2017 100 vuotta ja
    rehellisesti sanoen minua hävettää ajatella tuon vuoden pömpöösiä
    juhlintaa, jos tilanne on edelleen sama. Suomessa on ollut itsenäisyyden
    aikana yli 2000 sanomalehteä, useimmat kuolleet.
    Kansalaisilla ei ole aavistustakaan, mistä ne ovat kirjoittaneet ja
    miten ne ovat vaikuttaneet maahan nimeltä Suomi.

    Elämme kiihtyvän unohtamisen aikaa ja hyväksymme sen.

    En jaksa marmattaa esimerkiksi nykyisen vapaakappalelain
    jälkijättöisyydestä. Puolassa on 15 vapaakappalekirjastoa, jotka kaikki
    saivat saman aineiston. Lain uudistuksen jälkeen yksi painettu kappale
    talletetaan kansalliskirjastoon, loput saavat sähköisen tallenteen.
    Niin kauan kun elämme vanhan lain alla, menetämme vuodessa 13 000
    monografiaa sähköisinä versioina ja 110 000 lehdenmuotoista
    painotuotetta. Olemme tietenkin menettäneet jo yli 20 vuotta, ja jos lain
    uudistaminen viivästyy (sitä ei ole edes aloitettu), menetämme tästä
    eteenpäin kaikki tänäänkin tuotetut. Lait kun eivät ole taannehtivia,
    eivätkä kustantajat pidä näitä siistissä järjestyksessä odottamassa
    luovutusta. Jos meillä on siis vuonna 2020 uusittu vapaakappalelaki,
    joka varmistaa julkaisujen sähköisen luovutuksen,
    olemme menettäneet lähes 400 000 monografiaa ja kolme miljoonaa lehteä.

    Tämä kaikki Suomen kokoisessa maassa, jossa julkaisutoiminta on varsin
    kompaktia ja asiat sovittavissa.

    Warner Media teki hienosti, kun digitoi OKM:n tuella koko suomalaisen
    musiikkituotannon ja asetti sen julkiseen käyttöön Spotify’hin ja
    iTunesiin. Näin toteutui public & private, vapaa ja maksullinen. Ei
    kukaan voi tehdä näitä asioita edes kompaktin kokoisessa maassa yksin.
    Warner Media olisi tosin voinut mainita, että sai hankkeeseen julkista
    tukea.

    IFLA:n trendiraportti on oivaltanut kaiken tämän. Jos kirjastot vain
    hiovat manifestejaan, tunkevat vahaa korviin ja hokevat olevansa hyviä,
    peli alkaa olla menetetty. Polishing the past on valitettavasti
    helmasyntimme. Jos ennusteet kertovat, että Suomessa ei ole vuonna 2020
    kuin kourallinen painettuja sanomalehtiä, niin ajattelemme, että no
    mehän sitten lainaamme mitä jäljelle jää. Kun GAFA,
    Google-Amazon-Facebook-Apple kouluttavat asiakkaitamme jo ihan muissa
    ympäristöissä, me emme ihan oivalla, miten voisimme tehdä samalla lailla
    bisnestä, liittoutua kustantajien kanssa ja tarjota aineistoa.
    Tulevaisuus kun on juuri toimimista digitaalisen markkinapaikan ehdoilla
    ja palvelujärjestelmien rakentamista sinne.

    Jos olisin valistunut diktaattori, rakentaisin kiireen vilkkaan
    kirjastotoimen oheen palvelua, jossa kansalainen saisi kirjaston avulla
    tai ilman sitä palvelun, jossa voi tilata pdf:nä suomalaista
    artikkeliaineistoa, osia teoksista, aineistojen yhdistelmiä jne. ja
    maksaa siitä kirjastojen asiakkaille neuvotellun hinnan. Mahdotonta!
    huokaa joku. Radikaalia! Ekholmin tyypillistä visiointia! Eihän
    tällaista voi kerta kaikkiaan tehdä. Hahhah, kun mies nolasi itsensä.

    Joka tapauksessa Saksassa Subito toimii jo näin ja maksaa tekijöille,
    kustantajille etc. rojaltit ja hinnoittelee aineiston opiskelijoille,
    tutkijoille, kansalaisille ja firmoille sopiviksi. Se toisi kirjastot
    aivan uudella tavalla kartalle ja siihen ruokapöytään, jossa ihmiset
    aineistojaan tänään nauttivat.

    Maailma loittonee monella tavalla kirjastoista. Nyt ruoskinnan jälkeen
    hyvät uutiset. Onneksi olemme rakentaneet Finnaa ja sitä tukevia
    palveluja melkoisella määrätietoisuudella. Kansalliskirjastosta lähti
    juuri kymmenkunta hakemusta, jotka tähtäävät tähän palveluekologiaan.
    Pitäkäämme peukkuja; meille ne rahat eivät jää, vaan tuovat palveluja
    koko kirjastoverkolle.

    IFLA:n trendit osoittavat minusta hyvin, miten maailma on
    peruuttamattomasti muuttunut kirjastojen ympäriltä. Suomennoksina nämä
    tiiviit traktaatit eivät ihan toimi. Tuo peruuttamattomuus on näiden
    yhteinen tunnusmerkki ja se on otettava vakavasti.

    Tällä hetkellä Suomella olisi erinomainen tilaisuus ‘hyödyntää’
    (anteeksi ilmaisuni) Sinikka Sipilän presidenttikausi, uudistaa ja
    investoida ja tulla aloitteillaan esimerkkimaaksi maailmalle. Mutta
    kuten tiedämme, mehän säästämme nyt. Siis säästämme myös ajatuksia,
    visioita, rohkeutta ja halua tehdä muutoksia. Kuulostaa kovin
    suomalaiselta.

    Mielestäni suomalainen inertia, päättämättömyys ja välttämättömien
    muutosten lykkääminen on tullut päähänsä. IFLA:n trendit osoittavat, että
    nämä asiat on myös OKM:ssä mietittävä huolella ja sen on kerrottava
    kirjastokentälle, miten se aikoo taata kirjastokentän elinkelpoisuuden
    ja kansainvälisen menestyksen. Merkit ovat olemassa, meillä on kaikki
    nämä menestymisen elementit. Mutta kuten tiedämme, muutoksen tekeminen
    edellyttää kolminkertaista ponnistusta: vastuksen voittamista,
    liikkeelle lähtöä ja liikkeen ylläpitämistä.

    Siteeraan erästä Kansalliskirjaston työntekijää: “Suurin pelko on,
    ettemme tee mitään”. Ei voisi paremmin sanoa.

    Kai Ekholm
    Ylikirjastonhoitaja
    Kansalliskirjasto

  2. Kohti keskustelua digiajan kirjaston konseptista

    Raportin hyödyntäminen

    IFLA julkaisi elokuussa Singaporen WLIC 2013 -konferenssissa kaksi merkittävää, toisiinsa välillisesti linkittyvää dokumenttia: Trend Report ja Principles for Library eLending. Hienoa, että Vesa Suominen käynnisti perusteellisella puheenvuorollaan kotimaisen keskustelun Trend Reportista. Kirjastoseurat ovat ilmeisesti viemässä yhteisvoimin raportin sanomaa kirjastokentälle päin.

    Trend report -kokonaisuus ei sinänsä tuo juuri uutta yleiseen informaatioyhteiskunnan, digitaalisen toimintaympäristön ja rakennemuutoksen tai verkkomaailman trendien analyysiin (vrt. esim.
    2013 Internet Trends / Mary Meeker and Liang Wu, Futuristgerd.com, Suomalaiset verkossa 2013 / YLE, Sata Suomelle tärkeintä tulevaisuuden teknologiaa / Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta, Internet World Stats).

    Trend Report on kirjastokontekstissa merkittävä toimintaympäristön analyysi nimenomaan sen vuoksi, että se tulee alan omalta järjestöltä ja on suunnattu juuri kirjastoille digitalisoituvan toimintaympäristön moninaisten muutosvaikutusten ymmärtämisen herättäjäksi. IFLA:lle on annettava tunnustusta myös raportin tuottamistavasta. Raportti perustuu informaatioyhteiskunnan muutoksia tutkivien ja toteuttavien tahojen (kuten ICANN, Bill & Melinda Gates Foundation, UNESCO, Pew Research Center, BBC, OECD, Google, Global Intelligent Community Forum) verkottamisen lopputulokseen.

    Mielestäni keskeisintä Trend Reportin hyödyntämisessä ei ole väittely siitä, miten hyvin valitut trendit kuvaavat juuri kirjastolan toimintaympäristön kriittisimpiä muutostrendejä, vaan ylipäätänsä muutosten analyysin ja ennakoinnin järjestelmällisen lähestymistavan välttämättömyys. Vesa osuu kritiikissään raportin annista tavallaan oikeaan: ”myönteisessä tapauksessa Insights-asiakirja on keskustelun virike, pahassa tapauksessa sen kahle. Virikkeeksi se voi muotoutua, jos onnistutaan ohittamaan siinä ehkä päällimmäisinä näyttäytyvät ja sinänsä jokseenkin naiivit äimistelyt ihmeteknologioiden ja digitavumäärien edessä.” Kuten Kai Ekholm, näen Trend Reportin potentiaalisen merkityksen suomalaiselle kirjastomaailmalle kuitenkin suuremmaksi. Raportin pitäisi vaikuttaa ainakin kolmella tavalla:

    1 Järjestelmällisempi ennakointi: kirjastoalalla tulisi kiinnittää enemmän huomiota toimintaympäristön muutosten tutkimiseen ja ennakointiin sekä yleisten ja muiden toimialojen analyysien hyödyntämiseen.

    2 Hyödyntäminen pitkän aikavälin suunnittelutyössä: kirjastotoiminnan visiot, strategiat, lainsäädäntö, kansalliset kehittämishankkeet.

    3 Keskustelun avaus kirjaston tulevaisuudesta: miten kirjastokonsepti muuttuu ja miten se pitäisi määrittää digitaalisessa toimintaympäristössä ja rakennemuutoksessa.

    Kirjastoalalla panostukset toimintaympäristön muutosten systemaattiseen seuraamiseen ja tutkimiseen eivät ole olleet riittäviä. Käyttäjätutkimukset (esim. Kirjastojen käyttäjäkysely 2013 / Kansalliskirjasto) ja harvinaisemmat, joskin yleensä hyödyllisemmät, ei-käyttäjätutkimukset (esim. Hämeenlinnan, Kouvolan ja Lahden kirjastojen ei-käyttäjäselvitys) kattavat vain osan kysynnän, asioinnin ja toimintaympäristön muutossuunnista. Käyttäjätutkimukset kertovat pääsääntöisesti aktiivikäyttäjien kokemuksista vakiintuneesta palvelutasosta.

    Lainaus- ja lainaajadatan yhdistämistä sosio-ekonomiseen tilastotietooon sekä rakennetun ympäristön dataan ja mm. liikennedataan on hyödynnetty tutkija Jaani Lahtisen HelMet- ja Vaski-kirjastoille tehdyissä kirjastotoiminnan vaikuttavuuden arvioinneissa. Kirjastot.fi:n tavoitteena on luoda vuoden 2014 aikana kirjastoille yhteinen kirjastotoimen raportointipalvelu, joka perustuu Jaani Lahtisen menetelmään ja taustatekniikkaan (ks. Kirjastokaistan video).

    Muutostrendien analyysissä käyttökelpoisempia tutkimuksia ovat mm. Bill & Melinda Gates -säätiön selvitys yleisistä kirjastoista EU-maissa sekä Library Services in the Digital Age / Pew Research Center. Suomessa toimintaympäristönsä muutoksia tutkii suhteellisen huomattavalla panoksella mm. YLE. Toimialakohtaisista tutkimuksista mainittakoon esim. Kansallinen liikuntatutkimus.

    Suomalaiset verkossa
    Suomalaiset verkossa 2013 / YLE

    Trendit

    Tämän päivän suomalaisten kirjastopalveluiden arkitodellisuuteen verrattuna Trend Reportiin valikoituneet trendit ovat mielenkiintoisia. Trendeihin eivät ole päätyneet kirjastojen toimintaedellytyksiin eniten vaikuttavat tekijät kuten julkisen sektorin säästötavoitteet ja kuntatalouden rakennemuutos tai kansainvälisen tekijänoikeuslainsäädännön ja informaatioympäristön digi-imperiumien kaikenkattava ote.

    Tulevaisuuden kohdennettaessa katse tuleekin nostaa nykyhetken informaatioympäristön rakenteista ja institutionalisoituneen ajattelun malleista. Kai Ekholmin sanoin ”maailma ei pyöri enää kirjastojen ympärillä, jos on koskaan pyörinytkään. Kannan syvää huolta, että suomalainen kirjastolaitos ei ihan oivalla, mitä ns. digitaalinen ekologia merkitsee.” Trend Reportissa toimintaympäristön muutossuuntia läpikäydään mielestäni varsin oivaltavasti avoimen informaatioyhteiskunnan perspektiivistä:

    – Avoin pääsy tietoon luo moninaisia kerrannaisvaikutuksia, kuten perustan suorademokratialle ja kansalaisyhteiskunnalle, yhteiskunnan avoimelle kehittämiselle, avoimelle hallinnolle, globaalille kansalaistoiminnalle sekä mm. koulutuksen avautumiselle.

    – Avoimuuden, globaalin ubiikin yhteyden ja digitalisoitumisen kääntöpuoli on orwellimaisen kontrollin totaalisuus ja tietosuojan kaventuminen, kuten olemme erityisesti tänä vuonna saaneet urkintapaljastuksista.

    Vesa Suominen näkee Trend Reportin tarkastelevan liian suppeasti kirjastoinstituution merkitystä digitaalisen rakennemuutoksen aikakaudella ja muutoksen vaikutusta kirjastoihin. ”Huomionarvoista on, että näiden trendien esittelyssä ei viitata lainkaan suoranaisesti kirjastoon. Lähimmäs ehkä tullaan ja ehkäpä tahdotaan hahmottaa nimenomaan kirjaston keskeistä tehtäväkenttää heti ensimmäisessä trendissä informaatiolukutaidon kautta.” Raportin tekijöiden valinta on perusteltu ja siksi nostaisin kysymyksen Kai Ekholmin tapaan: onko kirjastolla jokin erityinen, suoraan perinteisestä institutionaalisesta asemastaan kumpuava vaikutus ja rooli näiden viiden trendin toteutumiseen, suuntaamiseen, hyödyntämiseen ja niistä selviytymiseen?

    Tarkastellaanpa tämän päivän kirjaston kilpailuasemaa Vesan tärkeän huomion kautta: ”… koska erilaisten viestinnän muotojen yhteiskunnallinen tai kulttuurinen merkitys ei mitenkään palaudu tällä tavoin mitattuihin määriin…Samalla zettatavulaskenta ikään kuin kertoo, että meidän pitäisi ajatella kirjastoa määrittävänä peruskäsitteenä juuri tuota olemassa olevan digitaalidatan kenttää ja määrää.” Miksi siis bittejä ja zetatavuja?

    Nykyisen Internet-informaatioympäristömme kiteyttämisessä on usein viitattu oheiseen läpileikkauskuvaan.

    Internet-in-60-seconds
    What Happens On The Internet In 60 Seconds 31.3.2012

    Informaatioympäristömme rakenne avautunee helposti lukijalle tästä kuvasta: mitä informaatiota ja palveluita käytetään eniten maailmanlaajuisesti sekä mitä informaation sisältö pääasiassa on, sen määrä ja kasvuvauhti. Bittien määrällä, palvelun suosiolla ja sisällön merkityksellä on tietty yhteys: yhä visuaalisemman kulttuurimme ja arkipäivämme eräänlainen lippulaiva YouTube on yhtälailla media, kuunnelluin musiikkipalvelu, suorademokratian ja etäopiskelun alusta, oppimisen, opastamisen ja jakamisen kanava siinä missä keskeinen tiedonhaun väline ja digiajan muisti. Kärjistäen: miten paljon YouTuben (tai muiden video- ja verkkomusiikkipalveluiden) käyttäjä oikeastaan tarvitsee perinteistä mediaa tai kirjastoa?

    Kaksi tärkeintä johtopäätöstä kuvasta ovat:

    1) Kahdeksan yhdysvaltalaista yritystä hallitsee informaation välittämisen, haun, tallentamisen ja käyttäjätiedon – todellisuutemme säätämisen ja portinvartioinnin – vaikka yli 80 prosenttia käyttäjistä asuu muualla kuin Yhdysvalloissa (ks. 2013 Internet Trends, sekä esim. Kari Haakana: Verkon uudet moraalinvartijat).

    2) Maailmanlaajuinen kirjastoinstituutio muistiorganisaationa ja informaatioyhteiskunnan tukipilarina ei edes mahdu kuvaan. Tämä on tietysti enemmän kuvainnollista, sillä bittien määrällä laskettuna emme voi todellakaan suoraan päätellä kirjastoiminnan ja sen tietovarantojen vaikuttavuutta verrattuna suosituimpiin verkkopalveluihin. Mutta pelikentän muutosvauhdin kuva pysäyttää verrattoman kirkkaasti.

    Ensinmainittu kohta (NSA-teemoineen) on aivan erillisen keskustelun aihe ja liittyy myös raportin kohtiin yksi (New technologies will both expand and limit who has access to information) ja kolme (The boundaries of privacy and data protection will be redefined).

    Muutama sana käsitteestä digitaalinen. Tässä yhteydessä se on ymmärrettävissä lähinnä osana kansainvälisen muutoskeskustelun retoriikkaa. Jälkiteollista ja -modernia informaatioyhteiskuntaa on viimeisen parinkymmenen aikana muuttanut kaikenkattavasti digitaalisessa muodossa olevan informaation välittäminen globaalissa Internet-tietoverkossa. Digitaalinen rakennemuutos viittaa tietoverkkojen aikakauden seuraavaan vaiheeseen, jossa informaatiotekniikan nopeutuva kehitys ja yhteiskunnan informaatiokeskeisyys ja tietointensiivisuus vaikuttavat entistä syvällisemmin ja perustavanlaatuisemmin kaikilla elämän ja toiminnan alueilla, niin sosiaalisesta mediasta kansakuntien kilpailukykyyn ja työn automatisointiin, kuin media-alan murrokseen tai vaikkapa laitteiden väliseen kommunikaatioon.

    Digikirjasto ja digiajan kirjastokonsepti

    Palataan raportin ja kirjaston tehtävän yhtymäkohtiin. Vesa kirjoittaa, että ”lähemmäksi kirjastojen mahdollista roolia edetään taas, kun otetaan esiin pitkäaikaissäilytyksen ja ”digitaalisen perinnön” säilymisen ongelmat: ” Preserving our digital heritage is a priority for libraries and archives around the world”. (Kuten jatkossa nähdään, en ehkä omasta puolestani kuitenkaan ulottaisi kirjastojen varsinaista vastuuta kaikkeen digitaaliseen enkä toisaalta tietenkään myöskään pelkästään digitaaliseen dataan.) Perinteisen “informaatioketjun” (creator, publisher, distributor, retailer, library, reader) sekä tekijyyden ja sen rakenteiden ehkä kadotessakin kysytään, kuka tästä hyötyy enimmin. Kirjastoja ajatellen ilmeisen merkityksellisesti kysytään, mitä merkitsee fyysisen omistajuuden hämärtyminen ja “access anytime, anywhere, on any devic!”

    Tiivistäisin keskustelun pohjaksi kirjaston aseman, tehtävän ja roolin hahmottamisen digitaalisessa rakennemuutoksessa neljään näkökulmaan:

    1) Yleisten kirjastojen kirjastotila
    2) Tieteelliset digikirjastot
    3) Verkkopalvelut, e-aineistot ja verkkoasiointi
    4) Digiajan muisti

    Yleisten kirjastojen kirjastotila
    Yleisten kirjastojen tila- ja toimintakonseptiin fyysiseen tilassa on tapahtunut ja tapahtumassa yleisesti merkittäviä muutoksia. Puhutaan paradigmamuutoksesta: kokoelmakeskeisyydestä asiakaskeskeisyyteen. Verrokkimaassa Tanskassa suurin osa kirjastojen käyttäjistä ei enää lainaa kirjoja tai muuta aineistoa. Toimipisteet ovat yleisesti avoinna itsepalveluperiaatteella. Muutos ja sen toteuttaminen kiteytyy Jens Thorhaugen väitteessä: ”kirjastot ovat ihmisiä, eivät kirjoja varten” (Creating a model-programme for the building of future public libraries and their role in culture led redesign of urban spaces. IFLA WLIC 2013)̣.

    Paradigman muutoksesta ovat viime aikoina kirjoittaneet Pasi Kivioja ja Kyösti Pärssinen artikkelissaan Kirjasto katsoo tulevaisuuteen (MB 11/2013). Artikkelin näkökulman väitettiin yleistävän liikaa yleisten kirjastojen muutosmahdollisuuksia ja -suuntia Kirjasto-Kaapeli-foorumilla. MB:n artikkeli on kuitenkin pitkään aikaan laajin juttu yleisistä kirjastoista kirjastoalan ulkopuolisissa lehdissä ja toki tietotekniikkalehteä kiinnostavat ennen muuta tekniikkavetoiset pilottiprojektit ja muutostrendit.

    Olen usein viitannut Brian Mathewsin määritelmään: ”The library is a platform, not a place, website, or person.” Kun kirjasto liudentuu kokoelmien, tilojen, ammattikunta- ja toimialasektoreiden rajojen ulkopuolelle, on entistä tärkeämpää pystyä määrittelemään kestävästi kirjaston konsepti. Ei instituution jatkumon, vaan avoimen informaatioyhteiskunnan kansalaisen ja käyttäjälähtöisen digikulttuurin tarpeiden mukaan. Kirjaston verkottuminen avoimen tiedon toimijoiden ja puolustajien kanssa on erittäin tärkeää. Kirjastolla ei digimaailmassa ole varaa jättäytyä sivuun näiden verkostojen solmukohdista (vrt. Diginatiivit ja käyttäjälähtöinen kulttuuri / Reijo Kupiainen 2013 sekä mm. Open Knowledge Foundation, The future of the library / Seth Godin 2011).

    Tieteelliset digikirjastot
    Korkeakoulukirjastot ovat muuttuneet pitkälti ”digikirjastoiksi” tai ”e-kirjastoiksi”. Esim. Helsingin yliopiston Meilahden kampuskirjasto Terkossa yli 95 prosenttia kokoelmista ovat digitaalisia tai pikemminkin ne ovat verkkoaineiston käyttöoikeussopimus- ja käyttöliittymänippuja. Mielenkiintoinen kysymys on, muuttuvat korkeakoulukirjastot eräänlaisiksi voucherorganisaatioiksi tai lisenssitoimistoiksi, kun kokoelmat ovat verkossa ja niiden jakelutekniikka, käyttötiedon hallinta ja muu on ulkoistettu. Ehkei tätä kysymystä tarvitse esittääkään: kirjasto ei ole sidottu tiettyyn aineistoformaattiin ja sen omistamiseen, vaan kirjasto on tiedonhankinnan, koulutuksen ja tutkimuksen tuki formaatista riippumatta.

    Verkkopalvelut, e-aineistot ja verkkoasiointi
    Verkkopalveluiden tuottamisessa ja verkkoasioinnissa kirjastot ovat olleet julkisella sektorilla edelläkävijöitä. Verkkokirjastot ja yhteiset verkkopalvelut ovat edelleen suosittuja. Niiden suosio perustuu kuitenkin pitkälle fyysisen aineiston lainaamisen monopoliin. Aineistojen logistiset palvelut verkossa ja toimipisteiden aukioloajat kiinnostavat eniten. Kansalliset kehittämishankkeet, kuten Finna, Melinda, pitkäaikaissäilytys, UKJ, Finto ja Kirjastot.fi muuttavat kirjastotekniikan kansallista infraa ja metatiedon hallintaa. Valtion palveluväylähankkeet tuovat kokonaisuuteen toimialariippumattomia komponetteja. Yhteiset taustäjärjestelmät ovat välttämättömiä kansallisen kirjastoverkon toimivuuden turvaamiseksi julkisen sektorin palvelutuotannon tehostamisvaatimusten alla.

    E-aineistojen tarjonta on seuraava askel. E-aineisto-problematiikasta on keskusteltu aktiivisesti tällä palstalla ja mm. Kirjasto-kaapelissa. E-aineiston kohdalla kiteytyy monella tavalla pelikentän ja koko kirja-alan rakennemuutos. Ei liene sattumaa, että suosituin ”e-kirjakauppa” on Suomessa puhelinoperaattorin tuottama ja suurena varjona sen taustalla häämöttää Amazon- ja Apple-imperiumit suljettuine digiekosysteemeineen. Sosialisoiko kirjasto digimaailman sisällöt vai onko kirjasto välttämätön kumppani erityisesti pienten kielialueiden kirjallisuuden ja kulttuuriperinnön välittämisestä myös digimaailmassa?

    Tilanne on paradoksaalinen erityisesti uuden e-aineiston kirjastotarjonnan osalta: uutta aineistoa ei saatane samalla tavoin kirjastojen kautta välitettäväksi kuin painettua aineistoa. Toisaalta jos kirjasto ei jatkossa millään tavalla kohtaa sellaisten käyttäjäryhmien tiedontarpeita (digiarkea), jotka eivät ole käytteet perinteisiä kirjastoaineistoja, tarjoamalla uutta ja kiinnostavaa e-aineistoa – hankkimalla lisenssejä tai digitoimalla aineistoa – niin miten kirjasto saavuttaa uudet käyttäjäpolvet, “diginatiivit”? Riittääkö kirjaston informaatiokytkentäfunktion täyttämiseksi langaton verkko, sohva ja miellyttävä ei-kaupallinen tila? Suuret ikäluokat toki takaavat vielä joitain vuosikymmeniä painetun aineiston kirjastopalveluiden kysynnän.

    Tämä kysymys on tärkeä myös tietoon pääsyn ja sen kaventumisen kannalta (siksi Principles for Library eLending on tervetullut kannanotto). Jos kirjasto ei hanki lisenssejä esim. kurssikirjoihin, tieteelliseen tietoon, laajaan e-aineistokokoelmaan ja muihin aineistopaketteihin, niin ostavatko käyttäjät niihin kattavia lukuoikeuksia? On todennäköisempää, että käyttäjä tyytyy verkkosisältöjen ilmaistarjontaan täydennettynä sosiaalisen median samanmielisten seuraamisella, joukkovoiman tuottamiin sisältöihin tai sitten vain siihen, mitä eteen klikkailee.

    Lukijan kannalta e-kirjat voivat tällä hetkellä merkitä myös tietynlaista taka-askelta käyttökokemuksen kannalta. Olemme tottuneet hypertekstuaaliseen verkkoaineistoon, joka on aina kätevästi saavutettavissa selaimella. E-kirjojen kohdalla huomaamme, että lineaarinen lukemiseen perustuva teksti on siirretty uuteen formaattiin, joka voi edellyttää monimutkaisia latausoperaatioita, ei-hypertekstuaalista lukutapaa, rajallista ”niteiden” määrää tai käyttäjätietojen valumista kaupallisten välittäjien omaisuudeksi. Suljetuissa digiekosysteemeissä pääsy on vaivattomampaa. Suoralukeminen yleistyy ja ehkä näemme näissä aineistoissa myös kirjaston ”vesileiman”. Ehkäpä lukija saattaa ihmetellä e-aineiston tarjontatapaa. Kun e-aineisto ei enää kytkeydy paikallisen kirjaston omistamaan kokoelmaan, niin miksi siihen pääsy rajoitetaan myös verkossa kuntarajojen mukaan? Tämä keskustelu eittämättä käynnistyy, kun Sähköiset sisällöt yleisiin kirjastoihin -projekti ja Kirjastot.fi avaavat yleisten kirjastojen yhteisen e-aineistotarjottiminen.

    Digiajan muisti
    Kirjastoalalla uskomme voimakkaasti, että vain kirjastoinstituutio vastaa digiajan muistiorganisaationa pitkällä aikavälillä myös merkittävimmän digitaalisessa muodossa olevan tiedon pitkäaikaissäilytyksestä. Ja epäilemättä vain kirjastoinstituutio tulee huolehtimaan objektiivisesta ja laadukkaasta metatiedosta (kirjaston tuottaman kuvailutiedon kehittäminen: kannattaa lukea tämän palstan avauspuheenvuoro: Eetu Mäkelä: Kirjastot ja linkitetty tieto). Olen täysin samaa mieltä Kain kanssa siitä, että kansallisella tasolla on asetettavat vielä kunnianhimoisemmat tavoitteet kulttuuriperinnön digitoinnille muistiorganisaatioiden kehittämishankkeissa. Esikuvana ainakin visiotasolla olen pitänyt Norjan Bokhylla.no-palvelua.

    Mutta on perin kuvaavaa, että Google maailman kirjastona (kuten haku, Youtube HelpOuts-tietopalvelu, kirjat: Google Books/ YLE Areena) pyrkii myös säilömään ihmiskunnan muistin digitointihankkeillaan (vrt. IFLA welcomes US Court decision on legality of Google Books digitization).

    Lopuksi

    Helsingin Töölönlahdelle on nousemassa Keskustakirjasto tulevaisuuden kirjaston rakennus- ja kehittämisprojektina. Sen viereistä kansallismaisemaa peittävät jo perinteisten, painetun aineiston aikakaudella menestykseen nousseiden mediakonsernien ja paperiteollisuuden päämajat. Jää nähtäväksi, mitä toimialoja näissä rakennuksissa majailee vuosikymmenten päästä. Media-alan koko ketjun – metsäkoneista lehdenjakajiin ja suomalaisten median kilpailukykyyn – muutoksen perustavanlaatuisuutta symbolisoi entisten paperikonehallien muuttuminen digimaailman globaalien toimijoiden palvelinsaleiksi.

    Matti Sarmela
    Kirjastot.fi-toimitus

  3. Jääkö kirjastoille ekologista tai edes digitaalista verkkolokeroa?

    Kovin on vaikea kommentoida kolmea näin laajaa ja monipolvista kirjoitusta, joten tyydyn kopaisemaan kahta näkökulmaa, joita jäin kaipaamaan. Voisin kehua monia tärkeitä ajatuksia, joita kollegojen ansiokkaissa kirjoituksissa on, mutta luotan lukutaitoisten kykyyn havaita ne omin voimin.

    * * *

    Alkuun vääjäämätön terminologinen toive. Onko meidän Suomessa todellakin pakko polkea tätä ”digitaalista” polkua, vaikka melkein kaikki, mitä sen alla käsitellään, liittyy verkkoympäristöön, ei digitaalisuuteen sinänsä? Kun käytännöllisesti kaikki tuotetaan, jaellaan ja käytetään jo ”digitaalisesti”, olisi käsitteellisestikin hyödyllistä nousta tuon itsestäänselvyyden yläpuolelle ja sitoa puheet siihen, mihin ne oikeasti kuuluvat eli verkkoympäristöön. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että tyhjästä digipuheesta on helppo luopua, kun kysyy aina houkutuksen kohdalla itseltään, ovatko tässä todellakin nollat ja ykköset se olennainen asia…

    * * *

    IFLA:n raportissa tai kollegojen puheenvuoroissa ei puhuta juuri lainkaan kahdesta asiasta, jotka ovat mielestäni aivan olennaisia, kun pohditaan kirjastojen roolia lähitulevaisuudessa (kovin kauas en pohdinnoissa menisi, pienikin vilkaisu menneeseen ei rohkaise uskomaan, että osaisimme nähdä juurikaan viittä vuotta pidemmälle). Ensimmäinen ja ehdottomasti dramaattisempi on tekijänoikeus, toinen verkkosisältöjen dokumentointi (luettelointi, bibliografinen valvonta, ihan miten asia halutaankin ilmaista).

    Yhdyn suurelta osin Kai Ekholmin madonlukuihin siitä, miten huonosti olemme monista pyrkimyksistä huolimatta valmistautuneet toimintaympäristön teknisiin ja kulttuurisiin muutoksiin. Keskityn silti vain tekijänoikeuteen, koska pidän sen vähäistä näkymistä tulevaisuudenpohdinnoissa aika huolestuttavana. En tiedä, onko kyse alitajuisesti alistumisesta vai siitä, ettei kaikkia ikäviä ulottuvuuksia ole haluttu tai osattu sanoa ääneen. Toivottavasti kyse on sentään jälkimmäisestä.

    Tässä ei liene tarpeen muistuttaa siitä, miten totaalisesti nykyiset tekijänoikeuslait jättävät kirjastolaitoksen sivustakatsojiksi, kun kysymys on suojattujen sisältöjen verkkojulkaisemisesta ja -jakelemisesta. Jokainen kirjastojen arjessa toimiva lienee jo törmännyt ongelmiin, joita kirjastoille on syntynyt tilanteessa, jossa sisällöntuottaja päättää ehdoista, joilla kirjasto voi toimia perinteisessä säilyttäjän ja jakelijan roolissaan – tai päättää, ettei kirjasto saa mitään roolia.

    Vähemmälle lienee jäänyt ainakin kirjastomaailmassa sen pohtiminen, mitä merkitsee yleiselle merkityksellisiin sisältöihin pääsylle se, että kaupallisilla jakelijoilla ja taustalla olevilla oikeudenhaltijoilla on sataprosenttinen monopoli omistamiinsa sisältöihin. Kysehän ei ole pelkästään siitä, että kirjastot eivät pääse mukaan. Vielä suurempi uhka on, että kasvava osa sisällöistä sekä lukitaan maksumuurin taakse että voidaan täysin laillisesti vetää pois julkisilta markkinoilta.

    Tällainen ei ole analogisessa perinnemaisemassakaan vierasta. Joka vuosi katoaa tuntematon määrä uniikkitaideteoksia yksityiskokoelmiin siten, että pahimmassa tapauksessa ei jää edes tutkijoille sallittua jälkeä siitä, mitä teoksia on syntynyt ja kenelle tai mihin ne ovat päätyneet. Pienessä määrin tällaista esiintynee myös musiikin, ehkä kirjallisuudenkin alueella. Verkkomaailman tekijänoikeustilanne tarjoaa kuitenkin aivan uusia mahdollisuuksia säädellä saatavuutta esimerkiksi varallisuuden mukaan. Vaikka digitaalinen verkkotekniikka sallii ainutlaatuisen nopean, halvan ja kattavan jakelun, se mahdollistaa myös – lain hellässä huomassa – jakelun rajoittamisen tavoilla, joita perinteisessä ympäristössä ei ole osattu kuvitellakaan.

    Oman arvioni mukaan olemme jo tällaisen uudenlaisen maksumuurin äärellä kotimaisen kaunokirjallisuuden kohdalla. Kuten on saatu nähdä, kustantajat eivät ole halukkaita päästämään kirjastolaitosta halutuimpien sisältöjen jakeluun edes rahasta (osittain kysymys on myös puuttuvista oikeuksista). Kustantajat haluavat – ja täysin vuoden 1996 WIPO-sopimuksen hengessä – vain täyden markkinahinnan maksavia asiakkaita. Kaupallisen viihteen maksumuuri ei koskaan nouse sietämättömän korkeaksi kuluttajille, mutta tieteelliset kirjastot ovat jo tutustuneet siihen itkumuuriin, jolta myydään oikeuksia tietokantoihin, joille ei ole vaihtoehtoja. On kuulemma usein aika kallista lystiä.

    Kirjastojen mahdollisuudet digitaalisen verkkojakelun maailmassa tunnetaan jo aika hyvin, eikä meille jätetty tila anna aihetta erityiseen riemuun. En itse pidä sitä ”mahdottomana” toimintaympäristönä, mutta kyllä se pakottaa meidät käytännössä luopumaan monista perinteisistä ihanteista ja tavoitteista. Sivistysrahaa ei kerta kaikkiaan ole riittävästi luomaan kansalaisten suuntaan illuusiota siitä, että mikään ei ole muuttunut ja että kirjastot toimivat edelleen maksuttomana porttina tiedon ja elämysten ikuisesti laajenevaan universumiin. Pahin on tässä suhteessa vielä edessäpäin.

    Paljon vaikeampi on hahmottaa, kuinka kapeaan karsinaan kuluttajat pystytään verkkomaailmassa ajamaan ja siellä pitämään piikki tai lompakko avoinna. YouTube ja Spotify ovat näyttäneet, että audiovisuaalisen viihtymisen maailmassa voi syntyä maksuttomia tai erittäin halpoja verkkokanavia. Iso kysymys on, siirtyykö tämä malli myös muihin sisältöihin, ennen muuta tekstipohjaisiin tuotteisiin. Suomen näkökulmasta vastaus on helppo antaa: ei näytä siirtyvän. Yhdysvalloissa ns. e-kirjat ovat menestyneet paremmin, koska siellä ei ole tehty kaikkia niitä virheitä, joihin kustantajat Suomessa ovat sortuneet.

    Yksittäisten e-kirjalatausten myyminen on kuitenkin kaukana siitä kätevyydestä, jolla kuluttaja saa tänä päivänä audiovisuaalisia sisältöjä suoraan verkosta. Kirjallisuuden booktubet ja bookspotifyt eivät ainoastaan loista poissaolollaan, sillä suunnalla ei tunnu tapahtuvan minkäänlaista innovointia. Lyhyellä tähtäimellä tämä pidentää kirjastojen peruskonseptin viimeistä käyttöpäivää, mutta on selvää, ettei tämä voi olla pysyvä olotila. Tällaisen välitilan varaan ei kirjastolaitos saa tuudittautua.

    * * *

    Vähän lyhyemmin siitä toisesta puuttuneesta puheenaiheesta eli dokumentoinnista.

    Kirjastot eivät ole eivätkä ole koskaan olleet sisältöjen maksukykyisille tarkoitetun jakelun keskiössä. Perinteisessä ympäristössä on oltu kyllä tärkeitä dokumenttien pitkäaikaissäilyttämisessä, mutta ainoa kirjastojen aidosti oma alue liittyy dokumenttien järjestämiseen ja niiden bibliografiseen hallitsemiseen. Verkkomaailmassa kirjastojen rooli jakelijana supistuu entisestään, emmekä me voi sille juuri mitään. Näyttää myös siltä, että vapaakappalelain ajantasaisuudesta riippumatta kirjastojen rooli verkkosisältöjen säilyttäjänä tulee olemaan paljon fragmentaarisempaa kuin fyysisten dokumenttien maailmassa, jopa Kansalliskirjaston asteikolla mitattuna.

    Minusta keskeinen kysymys on, kykenevätkö kirjastot säilyttämään dokumentointiroolinsa verkkoympäristössä ja mahdollisesti jopa laajentamaan sitä. Kysymys pelkistyy siihen, missä määrin kirjastojen odotetaan tai sallitaan dokumentoivan sisältöjä, joiden ilmiasuja ne eivät voi omistaa ja kerätä pysyväksi kokoelmaksi. Kysymys ei ole pelkästään resurssirahasta vaan myös siitä, kuka verkkoympäristössä hallitsee tiedonhaun avaimia.

    Asia on monimutkaisempi kuin äkkiseltään ajattelisi. Verkkodataan liittyy yllättäviä taloudellisia, poliittisia ja jopa ideologisia ulottuvuuksia, joiden takia tiedonhaun hallinta ei ole ollenkaan toissijainen asia, vaikka nykyisen verkon yleensä hyvin alkeellinen dokumentointikulttuuri voi sellaisen mielikuvan helposti synnyttää. Mielikuva kirjastojen tylsästä bibliografisesta maailmasta ei ole enää totta maailmassa, jossa rahaa jalostetaan ja ”louhitaan” ihmisten verkkokäyttäytymisestä ja muista suhteellisen virtuaalisesti olemassa olevista akteista.

    En pysty tässä yhteydessä käsittelemään aihetta siinä laajuudessa kuin mieli tekisi, mutta kovasti tiivistäen väitän, että dokumentointi- ja tiedonhakuosaamisemme on ainoa valuutta, jolla voi käydä lähitulevaisuuden verkkomaailmassa kauppaa. Sen vaihtokurssi ei välttämättä ole nyt kohdallaan, koska monet verkkotoimijat ovat vasta havahtumassa tarpeeseen luoda datavyöryyn ja klikkauskilpailuun jotain älykästä rakennetta. Kuvaavaa on, ettei edes Googlen kaltainen megatason toimija ole kyennyt tai vaivautunut rakentamaan yksinkertaista viittausalgoritmia, jonka avulla millä tahansa kielellä Tšehoviaan tai Tšaikovskiaan etsivä saisi kaikki relevantit osumat yhdellä haulla. (Suomalainen musicinfo.fi edes yrittää ratkaista tätä ongelmaa.)

    On vaikea kuvitella, että meistä olisi verkkomaailman dokumentoijiksi sillä väheksyvällä asenteella, joka ainakin yleisten kirjastojen puolella tuntuu olevan nykyään yleinen. Jos kirjastoalan ammattilaiset pitävät googlausta täysin riittävänä lähestymistapana mihin tahansa tiedontarpeeseen, mahdollisuudet ottaa aktiivinen rooli verkkomaailman toimijana eivät näytä hyviltä. Voi olla, että olemme jo menettäneet sen mahdollisuuden, joka meille avautui vaiheessa, jolloin Google syrjäytti muut toimijat yleishakurintamalla. En ainakaan tiedä, että kirjastomaailmasta olisi tarjottu Googlelle ammattiapua.

    Kun tekijänoikeus kaventaa kirjastojen lokeron verkkomaailmassa hyvin ahtaaksi ja jossain määrin historiaan enemmän kuin tulevaisuuteen suuntautuvaksi, IFLA:n megatrendit kuulostavat minun korvissani yritykseltä kääntää huomio ikävistä tosiasioista mihin tahansa, mikä kuulostaa upealta ja tärkeältä. Minusta riittäisi paljon vähäisempi trendikkyys, kunhan kärki on terävä ja osoittaa olennaisiin kohtiin. Ei kirjastojen tarvitse maailman tai edes verkkomaailman kaikkia ongelmia ratkaista, paljon vähemmässäkin on riittävästi haastetta. Sellaista haastetta, johon vastaamiseen meillä saattaa olla jopa jotain osaamista.

    Heikki Poroila
    Musiikkikirjastonhoitaja

  4. LISÄÄ JÄSENNYSTÄ KESKUSTELUUN

    Kiitokset Kai Ekholmille, Martti Sarmelalle ja Heikki Poroilalle kiinnostuksesta kirjoitustani kohtaan ja kiinnostavista kommenteista siihen. Kommenttien valossa näyttäisi hyödylliseltä vielä korostaa tiettyä kahtalaisuutta IFLA:n asiakirjoissa. Hyvin yleisellä tasolla voimme sanoa, että niissä yhtyvät perusteemoina

    1) kaikkeen digitaalisen viestinnän määrään liittyvä tematiikka, josta voimme sattuvasti käyttää nimeä zettatavutematiikka;

    2) yhteiskunnallisempi, juridistakin koskettava tematiikka, joka kiteytyy ilmaisuun ”regulatory framework”, josta käytän jatkossa suomenkielisen tekstin sujuvoittamiseksi ilmaisua ”regulaatiorakenne”.

    Edelleen hyvin yleisellä tasolla näkisin hedelmälliseksi, että enemmänkin paneuduttaisiin noihin regulaatiorakenteen kysymyksiin ja nähtäisiin zettatavuteema enemmänkin jokseenkin abstraktina taustatekijänä. Maailma on toki iso eikä tietenkään pyöri ”kirjastojen ympärillä”, vaan ei se pyöri monen muunkaan yksittäisen asian ympärillä. Vaikka vielä on niinkin, että monet muut asiat ovat hieman tai paljonkin kirjastoa enemmän maailman navan kaltaisia (esimerkiksi finanssiasiat, asevarustelu, elintarvike- ja energiantuotanto jne.), ei se ole mikään syy kirjastoalan jättää omaa tehtäväkenttäänsä hoitamatta. Tätä kaikkea kutsutaan työnjaoksi.

    Toki kirjastoalan on asianmukaista kysyä, mikä sen tontin asema on maailman rakennuksessa, myös noita laajempia kuvioita ja muutoskuvioitakin huomioiden. Siinä pitää sitten kuitenkin osata katsoa todella laajasti ja samalla myös todellisuudentajuisesti ja erittelevästi sitä, miten maailma ja olemisemme rakentuvat. Saattaa olla hyvin kohdallinen Ekholmin huomautus siitä, miten ”polishing the past” on kirjastoalan helmasynty. Meillä voi hyvin olla taipumusta antaa ylenpalttista merkitystä sille menneisyydelle, joka on tuottanut sen, mitä on kokoelmissamme, ja samalla omalla tavallaan legitimoi koko alaamme. Toisaalta kirjastoalan menneisyys eli tähänastinen historia on sen verran pitkä, että sitä analyyttisemmin ajatellen voi jotain oivaltaakin. Saattaahan jotain yleisempää yhteiskunnallista ja kulttuurista mieltä olla siinä, mikä on hyvin pitkään ja maailman monin tavoin muuttuessa ollut olemassa edes jollain tavoin jotain perustavaa ratoinaliteettia ja pyrkimystä säilyttäen.

    Tuon edes jollain tavoin säilyneen perusrationaliteetin tunnistaminen onkin sitten omalla tavallaan haasteellinen tehtävä. Puuttumatta sen enemmin siihen, millaisin käsittein sitä on koetettu, totean vain oman ”ajatuskokeeni”, jossa keskeisinä rakennuspuina olisivat (i) tietyllä tavoin hyvin yleisesti, teosten ja dokumentaation yhdistävänä instanssina käsitetty kirjallisuus (missä siis on lähtökohtaisesti yhdentekevää, onko kyseessä painomuste, painaumat savitaulussa vaiko ehkä digi) sekä (ii) näin käsitetyn kirjallisuuden säilyttäminen. Kun sitten mietitään, mikä on säilyttämisen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen mieli, joudutaankin ihan kohtuullisen haastaviin yhteiskunta- ja kulttuurifilosofisiin pohdintoihin ajallisuuden merkityksestä olemisessamme ja esimerkiksi historiantutkimuksen mielestä, vaan en mene sinnekään tässä tämän pidemmälle.

    Poroila kiinnittää kommentissaan huomiota kahteen asiaan, nimittäin tekijänoikeuskysymykseen ja bibliografiseen työhön, joista ei todellakaan juuri puhuta IFLA:n aloitteessa, ei varsinkaan Insights-asiakirjassa (tekijänoikeudet ovat hieman enemmän esillä kirjallisuuskatsauksessa). Ainakin suomalaista kirjastoalaa ajatellen Poroilan huoli bibliografisen työn tilasta on myös hyvin perusteltu. IFLA:n keskustelualoitetta ajatellen on tietenkin niin, että bibliografisen työn merkitys riippuu siitä, millä tavoin muodostuisi vastauksemme yleisempiin kirjaston roolia muuttuvassa todellisuudessa koskeviin kysymyksiin. Molemmat Poroilan mainitsemat asiat ovat kuitenkin todella keskeisiä myös oman ”ajatuskokeeni” kannalta.

    Omasta puolestani koetin hahmotella erityisesti sitä, minkä näkisin kirjastoalan toimijoiden, esimerkiksi alan järjestöjen, IFLA mukaan lukien, kannalta aivan keskeisenä aikamme todella suurena kirjastopoliittisena kysymyksenä. Ekholmin huoli siitä, mitä tällä hetkellä tehdään ja varsinkin jätetään tekemättä digitaalisen kirjallisuuden ja yleensäkin kirjallisuuden digitaalisen säilymien suhteen, tuo kuvaan konkreettista lisää, mutta se todella suuri kysymys koskee mielestäni sittenkin sitä, miten kirjallisuus voi edelleenkin olla yhteisenä kulttuurina ja sellaisenaan ”julkisessa huomassa” silloinkin, kun merkittävät osat siitä ovat ehkä vain digitaalisesti ja verkkojen kautta olemassa. (Kaikki tämä liittyy regulaatiorakenteiden kysymykseen, joka on IFLA:n asiakirjassa toisena keskeisenä teemana. Sen taas hyväntahtoisesti asiakirjoja kohtaan tulkitsin tarkoittavan erityisesti tekijänoikeutta, jonka puutetta IFLA:n aloitteessa Poroila valittaa.)

    Sarmela lähtee omissa kommenteissaan alan puheenparressa epäilemättä vallitsevasta mutta mielestäni ongelmallisesta ”informaation” käsitteestä, ja sitä kautta hänen kommenteissaan korostuu se, mitä IFLA:n aloitteessa kutsun zettatavutematiikaksi. Ehkä tyydyn tässä vaiheessa toteamaan näiltä osin vain, että aivan merkityksellinenkin asia – vaikkapa nyt kirjallisuus (merkityksessä dokumentaatio + teokset) ja siitä ehkä omimman tehtäväkenttänsä löytävä kirjasto – saattavat näyttäytyä vähäisinä tai kadota kokonaan näkymättömiin, kun asioita katsotaan riittävän etäältä. Suhteessaan kovin suureen kokonaisuuteen pienikin asia saattaa kuitenkin itsessäänkin olla aivan merkityksellinen ja tosiasiassa jopa mittava. Sarmela käyttää (esimerkiksi informaatiotutkijoilla mukavan epämääräisesti käsitesisällöltään muljahtelevaa) ilmaisua informaatio selvästi kaikenlaisia viestejä tarkoittavana. Tosin keskittyminen digitaaliseen voi rajoittaa sen vain jossain määrin pysyviin viesteihin, jolloin esimerkiksi suullisissa keskusteluissa sanottu voisi jäädä pois.

    Kummin vain, tämä antaa kuitenkin aiheen huomauttaa siitä, että ”informaatio” tai viestien virta kulttuurissa ja yhteiskunnassa eriytyy tavoilla, joita ei oikein voi ohittaa. On esimerkiksi olemassa institutionalisoituneita muotoja, joilla saattaa olla erityistä kulttuurista ja yhteiskunnallista merkitystä ja joista ehkä juuri siksi pitäisi kantaa erityistä huolta. Tämä ei mitenkään tarkoita sitä, etteikö kaikenlaisella viestinnällä voisi olla esimerkiksi vaikutusta siihen, miten ihmisten ajattelu todella muotoutuu, ja voi olla niinkin, että se vähemmän institutionaalinen on lopulta vaikuttavampaa – on ehkä aina ollutkin. Ja tämä kaikki voi hyvinkin vielä ajan mukana vaihdella. Vaikutusten ohella on ehkä syytä miettiä muitakin ulottuvuuksia kuten toivottavia vaikutuksia ja esimerkiksi niin tuottajien kuin vastaanottajienkin oikeuksia, siis oikeutta sanoa ja oikeutta olettaa, että sanotusta vastataan.

    Iät ja ajat on käyty keskusteluja niin kirjallisuuskategoriaan kuuluvien viestien ympärillä kuin niistä irrallaankin. Mutta jo se, että keskusteluja käydään myös kirjallisuuden ympärillä, synnyttää yhteiskunnallisen ja kulttuurisen mielen sille, että noista keskustelujen keskiöinä ainakin niissä tapauksissa olevista viesteistä kannetaan erityistä huolta. Ja kirjallisuudellahan voi olla sanottavaa aivan ilman muita keskusteluja sen ympärilläkin.

    Omasta puolestani en toisaalta osaa ajatella, että mikään nähtävissä oleva kehitys voisi hävittää tällaisen rakentuneisuuden mielen. Ei ole mitään syytä olettaa, että se, mikä on aiemmin rakentunut kirjallisuudeksi ja vapaamuotoisemmiksi keskusteluiksi, voisi redusoitua tasapaksuksi ja eriytymättömäksi puheenporinaksi twittereissä, facebookeissa ja muissa ”sosiaalisen median” muodoissa. En oikein usko, että maailma olisi tulossa niin paljon yksinkertaisemmaksi. On luullakseni edelleenkin tarvetta perustelluille, asiantunteville, kokonaisia vaihtoehtoisia ajatustapoja hahmottaville yms. puheenvuoroille, joilla on oma erityisasemansa, oma identiteettinsä ja pysyvyytensä ja jotka osaltaan myös jäsentävät muuta keskustelua. (Mutta kaksi aivan eri kysymystä ovat kysymykset siitä, mitä tapahtuu ja mikä olisi tarpeen. Ainahan on olemassa barbarian ja yleisen tyhmistymisen mahdollisuus.)

    Oma ajatukseni on, että tämän kuvaamani keskustelujen, viestinnän tai vaikkapa sitten informaation rakentuneisuuden puitteissa ja sen tarpeellisuudesta löytyy myös kirjaston omin tehtäväkenttä. Sekään tehtäväkenttä ei ole kovin tiukasti määritetty – erityisesti siksi, että kirjallisuuskäsitteeni toinen komponentti, teos, on melko avoin ja paremminkin maamerkki kuin rajoiltaan tarkka käsite, kun yksi palanen kirjallisuutta voi olla vähemmän, toinen enemmän ”workish”. Jonkinlaista pohjaa se voisi kuitenkin tarjota.

    Ehkä yksi aivan perustava kysymys tässä kirjaston roolin ja (ehkä) identiteetinkin etsinnässä olisikin, että onko lähtökohtana

    1) aivan yleisesti otettuna kaikki viestintä, kaikki se, mikä ehkä rakentaa ”tietoa” (mitä sillä tarkoitetaankin) tai vaikkapa kaikenlainen ”informaatio” tms., vai olisiko meidän sittenkin

    2) jollakin tavoin spesifioidummin tunnistettava, nimenomaan kirjaston vastuuksi tässä kokonaiskentässä hahmottuva osa-alue.

    Tiettyä realismia olisi jälkimmäisessä – varsinkin, jos ajattelemme, että kirjaston pitäisi pystyä kantamaan jostakin jotain erityistä vastuuta myös hieman muodollisemmin eli systemaattisemmin.

  5. Vesa Suomisen jatkoyhteenveto kiinnittää huomiota tärkeisiin kohtiin, sillä kysymys kirjastojen (laajasti ottaen) tehtävän rajaamisesta on olennainen siinä tienristeyksessä, jossa kaiketi nyt jalkaa vaihdellaan.

    Näen kirjaston päätehtäväksi myös (verkko)tulevaisuudessa “teosten” keräämisen, avaamisen ja säilyttämisen. Tässä katsannossa “teos” on suunnilleen sama asia kuin organisoitu ja rajallinen merkityksellisen tiedon kasauma. On tuskin järkevää naulata “teoksen” käsitettä menneisyyden teostyyppeihin, mutta toisaalta perälaudan avaaminen kokonaan romuttaa vähätkin onnistumisen mahdollisuudet.

    Minusta on selvää, ettei millään julkisella organisaatiolla voi olla kaiken viestinnän seuraamisen, keräämisen, analysoinnin ja säilyttämisen tehtävää (se jäänee pysyvästi salaisille tiedusteluorganisaatioille). Edes “informaatio” ei ole mielestäni järkevä kirjastotoiminnan kohde, jos ja kun sillä tarkoitetaan johonkin ihmisen ymmärrettävään muotoon saatettua dataa (osa informaatiosta on lisäksi “tietoa”, mutta ei kaikki).

    En itse usko “monografiatyyppisen” viestinnän loppumiseen, vaikka sen rooli ehkä heikkenee tai siirtyy hiukan syrjemmälle. On asioita, joita ei voi käsitellä 140 merkillä. Niitä varten tarvitaan myös jatkossa dokumentteja, jotka – sen lisäksi että hahmottuvat “teoksiksi” – ovat kiistatta kirjaston toimialaan kuuluvia.

    Suurimman haasteen muodostavat ne lyhyet tekstit, kuvat ja muut viestinnän muodot, joiden määrä erityisesti verkossa on kasvanut todennäköisesti jo nyt kaikkien julkisten resurssien ulottumattomiin (enkä puhu nyt zettatavuista vaan kulttuurisesta määrästä). On mielestäni selvää, että merkittävä osa tästä viestinnästä koostuu “teoksista”, vaikka niiden keskipituus on pienpainatteiden luokkaa.

    Periaatteen tasolla verkkoteosten kirjastonomainen hallinta ei poikkea siitä, miten asiaa on hoidettu fyysisten dokumenttien puolella. Käytännössä näyttää kuitenkin siltä, että määrittelyt ja rajanvedot joko puuttuvat tai ovat sillä lailla ennenaikaisia, että asiat eivät välttämättä tule kunnolla hoidetuiksi. Viittaan tässä esimerkiksi Kansalliskirjastossa tehtyyn linjanvetoon jättää kotimaiset PDF-julkaisut pääosin dokumentoimatta.

    On selvää, että jos verkon kautta välittyvät hyvin perinteisen muotoisetkaan “teokset” eivät hoidu kirjastoissa rutiininomaisesti tai joissakin tapauksissa ollenkaan, miten voidaan edes kuvitella edellä mainitsemieni “lyhyempien teosten” kirjastonomaista hallintaa. Pelkästään ns. blogitekstejä on julkaistu Suomessa jo niin paljon, että vaikka niitä epäilemättä Kansanlliskirjaston toimin haravoidaan talteen, tämän teosavaruuden bibliografinen hallinta tuntuu täysin epärealistiselta. (Ihan hiusten nostattamisen näkökulmasta voisi joskus pohtia, pitäisi myös ns. verkkokeskustelua eli tuhansien foorumien keskustelupuheenvuoroja systemaattisesti ottaa talteen ja hallita.)

    Olen itse vakuuttunut siitä, että vaikka avoimen tietoverkon omin tekniikoin ja automaattisin toimin melkoinen määrä informaatiota ja jopa tietoa säilyy (iskulauseen mukaan mikään internetiin ladattu ei sieltä koskaan katoa; tämä on pitkälle, vaikka ei kokonaan totta), on vaikea kuvitella sellaista motiivia tai edes osaamista, joka ryhtyisi suhtautumaan tähän suunnattomaan bittimäärään edes jossain määrin kirjastonomaisesti.

    Näin ollen uskon Vesa Suomisen lailla, että kirjastojen perinteinen perustehtävä säilyy, vaikka muuttuu ja laajeneekin. Suurin uhka tämän tehtävän hoidolle ei kumpua todellisuuden monimutkaisuudesta (se on vain haaste), vaan niistä yhteiskunnallisista päätöksistä, joiden tuloksena kirjastoja sekä organisaatioina että työn tekemisen muotoina joko resurssoidaan tai sitten ei. Vaikka jonkinasteista “kirjastonvastaisuutta” saattaa ilmetä myös kirjastomaailman ulkopuolella (ei sitä kannata vähätelläkään), ratkaisevaa on alan omien päättäjien asenne ja teot.

    IFLA:n paperi saattaa olla suunnattu alan ulkopuolisille, mutta itse keskittyisin vakuuttamaan kirjastoalan omat päättäjät siitä, ettei kirjaston historia ole ohi.

    Heikki Poroila

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *