Kirjastojen näkyvyys mediakasvatuksen toimijana

Mediakasvatus.kirjastot.fi

Vuonna 2007 Tuula Haavisto totesi, että ensimmäinen tehtävä kirjastoissa oli kirjastoammattilaisten perehdyttäminen mediakasvatuksen tietoon ja taitoon. Ammatin sisäisenä haasteena oli muotoilla olemassa oleva sisällöntuntemuksen ammattitaito niin, että sitä voitaisiin jalkauttaa tavallisille käyttäjille. Edelleen hän totesi, että kirjastot ovat mediatuntemuksen pioneereja. Aineiston valinta, järjestäminen (luettelointi, luokitus, asiasanoittaminen) ja tietopalvelu ovat kaikki mediaosaamisen ulottuvuuksia. Olennainen osa prosessia on myös sisällön luotettavuuden arviointi. Toistaiseksi näitä taitoja on käytetty voittopuolisesti kirjaston omassa työssä. Vain koululuokille annettavassa tiedonhaun opetuksessa taitoja on systemaattisesti siirretty myös käyttäjille.

Nykyisessä mediaympäristössä on selvä tarve jalkauttaa kirjastojen sisällöntuntemusta laajemmalle. On jokaisen kansalaisen jokapäiväinen haaste osata käyttää mediaa taitavasti. Toistaiseksi kirjastoissa ei ole kehitetty kovin toimivia muotoja tämän toteuttamiseksi. Onkin kiinnostavaa nähdä muutamien vuosien päästä ovatko kirjastot pystyneet kehittämään tällaisia toimivia keinoja kansalaisten avustamisessa ja opastamisessa?Näin siis lähes kuusi vuotta sitten. Mikä on tilanne nyt? Ovatko kirjastot pystyneet vastaamaan mediakasvatuksen haasteisiin ja tarjoamaan asiakkailleen osaamista  uusien medialaitteiden käytössä, opettamaan koululaisille monipuolisia tiedonhallintataitoja, lapsille medialukutaitoa, pelaajille pelinlukutaitoa tai ovatko kirjastoammattilaiset itse pysyneet mukana digitaalisen kulttuurin  vaatimissa muutospaineissa? Onko kirjastoalan koulutus täsmäiskua alan vaatimuksiin vai tarvittaisiinko jotain uutta? Miten digitaalisen kulttuurin tuomat muutokset on otettu vastaan kirjastoissa ja millä tavalla kirjastot ovat siinä osallisina?

http://www.youtube.com/watch?v=x4BK_2VULCU

Teoksessa Susitunti (2011) Sara Sintonen toteaa, että digitaalinen kulttuuri on kirjaston näkökulmasta hyvin haastava monessa mielessä. Jos kirjaston perinteisin tehtävä on liittynyt lähinnä kirjaan – yhteen medioista – ja sitä kautta lukutaidon, lukemisen kulttuurin ja sivistyksen edistämiseen, niin nyt tehtävä väistämättä liittyy  useaan eri median ja vieläpä monimediaisesti. Digitaalinen kulttuuri rakentuu toisenlaiselle kulttuuriselle alustalle kuin mihin kirjasto on aikoinaan istutettu. Sintonen toteaa vielä, että esimerkiksi oppilaitokset, kirjastot, museot ja kulttuurikeskukset  voisivat yhdessä pohtia , mikä olisi heidän yhteisöllinen panoksensa digitaaliseen kulttuuriin. Voisiko se olla, että

1. Yhteisö jättäytyy digitaalisen kulttuurin ulkopuolelle.
2. Yhteisön toimijat ovat aktiivisia osallisia digitaalisessa kulttuurissa, mutta pääasiassa omana yksityisenä itsenään.
3. Yhteisö näyttäytyy digitaalisessa kulttuurissa, mutta lähinnä vain informoidakseen fyysisestä olemassaolostaan.
4. Digitaalinen kulttuuri ymmärretään osaksi yhteisön toiminta- ja vaikutusaluetta, jolloin aktiivinen tuottaminen ja jakaminen ovat osa sen perustoimintaa.
VAI
5. Yhteisö toimii aktiivisesti digitaalisessa kulttuurissa eri tavoilla, sekä luo ja räätälöi omiin tarpeisiinsa parhaiten soveltuvaa digitaalista toimintakulttuuria.

Kun puhutaan digitaalisesta kulttuurista, niin sillä yleensä viitataan digitaaliseen mediaan ja erilaisiin sosiaalisen median verkkokulttuureihin. Näitä ovat muun muassa virtuaaliset maailmat peliympäristöineen, levitys- ja jakelusovellukset, tiedonjakelun uudet muodot sekä erilaiset digitaalisen oppimisen verkkoympäristöt; Facebook, Twitter, Youtube, Google, Wikipedia jne. (Sintonen, , 2011). Millainen rooli kirjastoilla on olla näissä mukana tai millä keinoin kirjastot voivat tarjota asiakkailleen sellaista osaamista, että heillä on edellytykset osallisuuden kulttuuriin sekä tiedon tuottajina että vastaanottajina.
Mediakasvatuksen näkökulmasta kohdat 1-3 tuntuvat kovin tutuilta.  Kohta 4 toteutuu jossain määrin, mutta kohtaan 5 on vielä matkaa..

Kirjastojen mediakasvatuksessa tulee ottaa huomioon, että lukemisen ja kirjoittamisen tavat ovat viime vuosien aikana muuttuneet ja tulevat muuttumaan, kun uudenlaisia teknologioita on otettu käyttöön. Kirjastojen on kansalaisyhteiskuntaa tukevana toimijana  seurattava muutoksia ja omattava valmiudet ennakoida  niihin liittyvien käytänteiden vaatimia tietoja ja taitoja. Näin toimiessaan kirjasto toteuttaa sille lakisääteisesti säädettyä tehtävää tarjoamalla asiakkailleen kansalaistaitoja ja mahdollisuuden elinikäiseen oppimiseen.

IMG_0755kop

Asiakkaiden näkökulmasta kirjastot ja mediakasvatus eivät tunnu liittyvän millään tavalla yhteen. Syitä siihen, että kirjaston rooli mediakasvattajana on niin näkymätöntä  lienee monia. Ihmisten käsitykset kirjastosta ovat edelleen hyvin perinteiset ja moni näkee kirjaston toiminnan samankaltaisena kuin se oli heidän lapsuudessaan. Monen mielikuva perustuukin juuri lapsuuden mielikuviin eikä nykypäivän suhdetta kirjastoon välttämättä ole edes ollenkaan. Kaikesta huolimatta kirjaston rooli on muuttunut ja kirjastojen tarjonta on muuttunut. Periaatteessa kirjastolla on hyvä brändi eli miksi sitä muuttamaan sanovat ne, jotka haluavat, että asiat pysyvät samanlaisina aina. Nykypäivänä tällä hyvällä brändilläkään ei vain saavuteta olemassaolon oikeutusta vaan kirjastojen on jatkuvasti perusteltava toimintaansa ja kehitettävä uusia toimintamuotoja, jotta päättäjät ymmärtäisivät sen merkityksen.

Mediakasvatuksen näkökulmasta voisi todeta, että moneen muuhun toimijaan nähden meillä kirjastoissa on monenlaisia etuuksia. Ensinnäkin hyvin laaja verkosto. Kirjasto löytyy lähes jokaisesta kunnasta. Asiakaskunta muodostuu kaiken ikäisistä.
Muiden mediakasvatustoimijoiden käsitykset kirjastoista mediakasvattajina ovat hiljalleen muuttumassa. Kirjastot ovat tavoiteltuja yhteistyökumppaneita juuri tuon laajan verkostonsa vuoksi mutta myös monipuolisen osaamisensa vuoksi. Yhteistyö MEKUn (Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus) kanssa on lähtenyt hyvin käyntiin kansallisen, vuosittain vietettävän pelipäivän tiimoilta, Mediakasvatuskeskus Metka, on tuottanut mediakasvatusmateriaaleja kirjastojen käyttöön, Mediakasvatusseuran hallituksessa istuu yleisen kirjaston jäsen ja MEKUn hallinnoimaan Mediataitokouluun,
on monikin kirjastoalan ammattilainen ilmoittautunut mediataitokummiksi.

Luetaan yhdessä – Lukutaitopäivän viettoa Töölön kirjastossa
(Toteutettu yhteistyössä Mediakasvatusseuran ja Hesarin kanssa)

Kirjastojen mediakasvatuksessa on  siis tapahtunut paljonkin; on uusia yhteistyökumppaneita, uudenlaisia toimenkuvia, uudenlaisia toimintatapoja jne. Mediakasvatus alkaa näkyä myös alan oppilaitosten koulutustarjonnassa. Se, mitä vielä tarvitaan, on tämän kaiken toiminnan selkeä linjaus ja vakiinnuttaminen sekä vastuiden jakaminen. Tarvitaan valtakunnallisesti yhteinen näkemys siitä mikä on maakuntakirjastojen rooli mediakasvatuksessa, yksittäisen pienen kirjaston tai suuremman kirjaston tai ELY-keskusten rooli. Tähänkin asiaan saadaan muutosta kun Suomen kirjastoseuran jo alkaneessa mediakasvatushankkeessa on tavoitteena tukea tavoitteellisen mediakasvatuksen vakiintumista, kirjastohenkilökunnan osaamisen ylläpitoa ja kehittymistä sekä tehdä linjauksia vastuualueista. Toiminnan tarkoituksena on myös muotoilla jonkinlainen laatukäsikirja, jossa selkeästi linjataan millaista mediakasvatusta kirjastojen odotetaan minimissään tarjoavan ja millaista osaamista se henkilökunnalta vaatii.

Tämä kaikki edesauttaa mediakasvatuksen juurtumista osaksi kirjastoissa tehtävää työtä. Kun taustalla on lisäksi useampi vahva toimija lopputulos ei voi olla kuin hyvä.

Pirjo Sallmen

 

 

 


Pirjo Sallmén
Suunnittelija, mediakasvatus
Kirjastot.fi-toimitus

 

12 vastausta artikkeliin ”Kirjastojen näkyvyys mediakasvatuksen toimijana

  1. Heittäisin pari kysymystä, jotka nousivat mieleeni uudestaan ja uudestaan.

    Mikä mahtaa olla kirjastojen mediakasvatusaktiviteeteissa mukana olevien näkemys kirjaston ja koululaitoksen työnjaosta niissä tehtävistä, joita noin yleisesti tarkoitetaan, kun puhutaan ”mediakasvatuksesta” (pidän itse termiä aika monisyisenä, mutta ei siitä nyt enempää)? Miksi ylipäätään kirjastoille näyttää syntyneen tehtävä, jonka voisi ainakin teoriassa ajatella kuuluvan kiinteästi ja erottamattomasti peruskoulutusjärjestelmäämme? Vai eikö meillä ole kouluissa mediakasvatusta (tässä yhteydessä tarkoitetussa mielessä)? Jos ei ole, miksi ei ole ja pitäisikö olla?

    Kysyn noita kysymyksiä sen takia, että pidän Pirjon manifestoimaa mediakasvatuksen juurtumista kirjastojen perustoiminnaksi koko ajan heikentyvillä resursseilla hyvin ongelmallisena.

    Toinen asia on Pirjon tekstissä esiintyvä käsite ”digitaalinen kulttuuri”. Se tuntuu olevan nuoremmille ilmaisu, jota ei tarvitse edes selittää, mutta johon itse suhtaudun suuta mutristellen. Työparini Jaska (s. 1979) on tottunut ilmaisuun, hänelle se tarkoittaa lähinnä kaikkea sitä, mitä tehdään alusta loppuun digitaalisesti.

    Itse pysähdyin lauseen ”Digitaalinen kulttuuri rakentuu toisenlaiselle kulttuuriselle alustalle kuin mihin kirjasto on aikoinaan istutettu.” äärelle. Se lienee Sara Sintosen tekstiä, ainakin asiayhteydestä päätellen. Minun on sanottava suoraan, etten tiedä, mitä kaikkea tuo ”toisenlainen kulttuurinen alusta” pitää sisällään. En myöskään tiedä, mitä kaikkea Pirjo Sallmén tarkoittaa tai ei tarkoita käsitteellä ”digitaalinen kulttuuri”.

    Minä haluaisin käyttää termiä ”verkkokulttuuri”, mutta onko se sama asia? Jaskan mielestä ei, koska verkko on eräällä lailla vain hänen käsittämänsä ”digitaalisen kulttuurin” yksi esiintymispaikka, vaikkakin keskeinen.

    Itse olen ymmärtänyt kirjastojen mediakasvatusaktiviteettien syntyneen lähinnä verkkomaailman ilmiöiden seurauksena. Ainakin ajallisesti voinee tällaisen syysuhteen hahmottaa.

    Esimerkiksi seuraaviin kysymyksiin emme Jaskan kanssa löytäneet oikein selkeitä vastauksia:

    1. Onko täysdigitaalisen elokuvan katsominen modernilla teräväpiirtotelkkarilla kotisohvalla lojuen osa ”digitaalista kulttuuria”?
    2. Jos kuuntelen omalta kovalevyltä tai Spotify-palvelusta The Rolling Stones -yhtyeen kappaleen Ruby Tuesday, toiminko osana ”digitaalista kulttuuria”? Jos kuuntelen sen CD-levyltä, en Jaskan mielestä osallistu, vaikka CD-levy on alusta alkaen ollut digitaalinen tallenne.
    3. Muuttuuko tekstinkäsittelyohjelmalla kasaamani kirja osaksi ”digitaalista kulttuuria”, jos valitsen paperille painamisen sijasta PDF-muodon ja verkkojakelun?
    4. Jos pelaan Monopolia perinteisellä pahvilaudalla, kukaan ei pidä sitä osana ”digitaalista kulttuuria”. Muuttutko tilanne, jos pelaan pelin tietokoneella toimivaa versiota ja suutun yhtä paljon, jos en saa itselleni Tehtaankadun tonttia?

    Ehkä vähän lyhyemmin: onko mediakasvatusta tai sen tarvetta kirjastojen tyyliin verkon ”digitaalisen kulttuurin” ulkopuolella?

    Heikki Poroila

    • On ollut mukava huomata, että mediakasvatus herättää intohimoja ja nostaa esiin monenlaisia kysymyksiä. Heikki oli tarttunut tekstissään digitaalisen kulttuurin käsitteeseen. Hyvä niin, sillä jos asia nostetaan esiin, sitä on pakko pohtia itsekin uudelleen ja ehkä jopa useammastakin näkökulmasta. Helposti saattaa käydä niin, että jos pyörii tietynlaisessa ympäristössä hyvin helposti omaksuu itsekin tietynlaisen tavan puhua asioista ja ilmiöistä.

      Itse olen juuri viimeiset 7 vuotta hyvin tiiviisti ollut tekemisissä mediakasvatusalan toimijoiden kanssa ja voin myöntää, että mantrat on opittu. Näinhän teemme kirjastoalallakin. Toisaalta en ole kuitenkaan Heikin kanssa samaa mieltä siinä, että digitaalinen kulttuuri olisi asia, joka jotenkin pitäisi todistaa oikeaksi ja lähtökohtaisesti lähestyä vain kirjastomaailman kautta. Hyvin voisimme puhua pelkästä kulttuurista, mutta mediakasvatuksen näkökulmasta se ei anna täysin oikeaa kuvaa siitä millaisessa kulttuurissa elämme nyt kuin vaikkapa 30 vuotta sitten. Ainakin oma lapsuudenaikainen kulttuurimaisemani oli hyvin erilainen kuin se on 90-luvulla syntyneillä lapsillani. 50-luvulla ainoa yhteyteni Heikin ehdottamaan verkkomaailmaan oli radio.

      Tämän päivän lapset ja nuoret eivät enää ole pelkästään vastaanottajia vaan voivat halutessaan olla myös tuottajia. Uudet mediat mahdollistavat sen ja ainakin näennäisesti avoin verkkomaailma tarjoaa siihen sopivat väylät. Mediakasvatuksessa on juuri kyse tästä eli kirjasto yhtenä muiden joukossa omalta osaltaan huolehtii, että kansalaisilla on taitoja, jotka mahdollistavat osallisuuden, itsensä kehittämisen ja omaehtoisen toimimisen tässä yhteiskunnassa.

      Esittämäni toive mediakasvatuksen sulauttamisesta osaksi kirjastojen perustyötä, ei myöskään saanut varauksetonta kannatusta. Siitä huolimatta pidän kiinni siitä ajatuksesta. Ongelmana onkin ollut koko ajan, että vaikka uusia toimintatapoja on otettu käyttöön muunkin kuin mediakasvatuksen mukanaan tuomaa, niin mitään vanhaa ei hennota jättää pois. Seurauksena jo heti alkuunsa väsähtäneitä työntekijöitä. Kirjastossa on jokin omituinen oletus, että kaikki työ tapahtuisi tiskin takana ja minkäänlaiseen kehittämistyöhön ei olla kovin taipuvaisia. Uskallan väittää näin 30 vuoden kokemuksella.

      Se mitä tulee kirjastojen ja kouluyhteistyön kehittämisen vaatimukseen, ei suinkaan tarkoita sitä, että koulujen vastuualueita sysättäisiin kirjastojen vastuulle, vaan yksinkertaisesti sitä, että koulujen kautta kirjastoilla on mahdollisuus tavoittaa erityisesti lapsia ja nuoria. Jos lapset ja nuoret vapaa-ajallaan yhä vähemmän käyttävät kirjastojen palveluita, niin on luontevaa tarjota niitä heille koulun kautta. Esim. tiedonhallintataitojen opetus voidaan täysin suunnata kouluissa tapahtuvaksi ja erinomainen paikka siihen olisi koulujen käyttämät verkko-oppimisympäristöt. Kirjavinkkausta on jo pitkään tehty kirjastoammattilaisten toimesta kouluissa ja tulokset näkyvät vakintuneena toimintamuotona, jota myös jatkuvasti kehitetään ja johon koulutkin ovat sitoutuneet.

      Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani totesin kirjasto ei voi elää omaa elämäänsä ja tarjota asiakkailleen sitä mitä itse haluaa. Millainen olisi kirjastolaitoksemme nyt jos olisimme tehneet kuten monikin toivoi 90- luvulla? Ei internettiä kirjastoon, kortistoja ei saa hävittää, ei pelejä kirjastoon, ei cd-levyjä eikä varsinkaan ääntä ja toimintaa kirjastoon. Jokainen aika tuo omat kotkotuksensa ja jotkut jäävät elämään, toiset eivät. Mediakasvatus on ehkä terminä uusi ja outo, mutta sen sisällöt eivät. Siihen liittyy pedagoginen toiminta, kasvatus monellakin tasolla sekä edelleenkin luku-ja kirjoitustaidon tukeminen. Nyt vain lukutaidon käsitettä on laajennettu medialukutaidoksi. Ehkä seuraavaksi voimmekin ottaa käsittelyyn medialukutaidon käsitteen ja sen suhdetta informaatiolukutaitoon:)

      Pirjo Sallmen

  2. Työskentelen Tampereella pedagogisena informaatikkona ja mietin kirjaston suhdetta mediakasvatukseen omassa arjessani päivittäin. Minusta Pirjon kirjoituksessa nousi esiin tärkeitä asioita ja kysymyksiä. Tahtoa ja tavoitteita kirjastojen mediakasvatukseen varmasti on ollut jo pitkään, mutta missä mennään nyt? Luettuani mietin, voimmeko olla edelleen samassa tilassa kuin kuutisen vuotta sitten. Asia on edennyt kukon askelin, mutta jotakin sentään on tapahtunut.

    Kouluissa on mediakasvatusta ja niin tietenkin pitää olla. Minusta koulujen mediakasvatus ei yksin riitä. Yleinen kirjasto ei ole koulun jatke, vaan ihan oma juttunsa, jonka asiakkaita ovat kaikki vauvasta vaariin. Lisäksi kasvava osa asiakkaistamme on maahanmuuttajia, jotka eivät ole suomalaista koulupolkua tallanneet.

    Koulun ja opettajien avulla tavoitamme helposti koko ikäluokan lapset ja nuoret, ja siitä hyötyvät kaikki osapuolet. Kirjasto tukee koulun tavoitteita, lapset ja nuoret löytävät meidät ja palvelumme. Tehtävämme on tukea kansalaisia tietoyhteiskunnassa, ja mediakasvatus on osa tätä työtä.

    Teemme edelleen paljon Pirjon kuvailemaa “vanhan ajan mediakasvatusta”, tiedonhallintataitojen opetusta ja sisältöjen avaamista. Kiitos tekniikan ja uusien laitteiden, sitä voidaan tehdä nykyisin entistä monipuolisimmin keinoin. Tekniikka ja digitaalisuus eivät sinällään ole mitään itseisarvoja, joita pitää käyttää vain siksi että niitä on. Niitä kannattaa käyttää silloin, kun viesti menee niiden avulla paremmin perille.

    Kirjastojen kannattaa miettiä mediakasvatus- ja opetussisältöjensä systematisointia. Tampereella se tarkoittaa sitä, että olemme miettineet mediakasvatukselliset sisältömme, joita tarjoamme ikäluokittain kaikkien saataville.

    Neuvoloihin lähetämme esitteen, jolla muistutamme pienten lasten vanhempia kirjastosta. Siihen on kirjattu tuoreita, hyviä kirjoja tietyistä aiheista, jotka koskettavat lapsiperheiden arkea. Ensikosketus kirjastoon on siis painettu, vaikka toki materiaalin löytää myös netistä.

    Seuraava ikäryhmä, joita lähestymme, ovat esikouluikäiset. Lähes kaikki tamperelaiset eskarit käyvät tutustumassa mediakasvatukseen kirjastojen tietotoreilla tai Netti-Nyssessä. Kirjatin mediamatka ja muut Kirjatti-pelit ovat ohjaajan apuna ja tekevät käynneistä hauskoja. Lasten pitää päästä tekemään itse.

    Kaikki 2.- ja 4.-luokkalaiset käyvät tiedonhaun opetuksissa: näilläkin käynneillä ryhmän vetäjä voi käyttää apunaan nettimateriaalia. Meillä on Super-Kauno, joka auttaa tutustumaan kirjastoon ja tekemään esitelmän. Materiaalit olemme halunneet tehdä niin, että ne ovat vapaasti kaikkien käytettävissä: netissä ne ovat saatavilla kirjastossa, kotona tai koulussa.

    Kaikille 3.-luokkalaisille vinkataan syksyisin. Toki vinkkausta saavat muutkin, mutta tämä on toistaiseksi ainoa aivan koko ikäluokan tavoittavaa sisältöjen avaamista. Aikuisille vinkataan säännöllisesti Kirjahetkissä ja tänä vuonna tullaan panostamaan vinkkaamiseen aivan erityisesti. Syksyllä tarjoamme niitä myös yläkouluille.

    7.-luokkalaisia ja 9.-luokkalaisia kutsutaan aluekirjastoon ja pääkirjastoon opetuskäynneille, tuolloin puhutaan tiedonhakemisen ja kirjastoasian lisäksi erilaisista lähteistä, lähdekritiikistä ja tiedon luotettavuuden arvioinnista.

    Tietotoreilla järjestetään monenlaisia mediakasvatuksellisia kursseja aikuisille. Perustaitojen lisäksi on järjestetty esimerkiksi Nenä kiinni netissä -vanhempainiltoja teinien vanhemmille, pelitapahtumia, lehtitietokantojen esittelyjä ja paljon muuta.

    Laitteet, ohjelmat ja sisällöt tulevat tutuksi luontevasti kirjastossa. Meillä on matala kynnys osallistua, kysellä ja kokeilla. Se kyllä harmittaa, että e-kirjojen ja lukulaitteiden esittelyssä kirjastot eivät ole vielä voineet täysillä vastata asiakkaiden tarpeisiin. Nyt sentään on saatu ensimmäiset lainattavat e-kirjat meillekin.

    Tämän Tampere-keskeisen listauksen tarkoituksena oli avata meidän arkeamme. Monella tavalla asiat ovat erilaisia kuin muutama vuosi sitten. Paljon teemme toki samaa kuin ennen, esimerkiksi vinkkaamisen ydin on edelleen innostuneessa vinkkarissa ja perinteisessä kirjassa. Moni vinkkaa kuitenkin tarinoita ja sisältöjä musiikin, kuvan ja pelien avulla. Nykymaailmassa samat sisällöt esiintyvät hauskasti limittäin ja lomittain. Jonkun ensikosketus Tolkieniin voi olla elokuva tai peli, mutta tarinan voima tuo innostuneen lopulta myös kirjan ääreen. Se ei ole minusta ollenkaan paha asia, erilaiset formaatit täydentävät toisiaan ja syventävät elämyksiä.

    Eri-ikäisille ja taustaisille kirjaston asiakkaille sopivat erilaiset tavat lähestyä asioita, mutta kaikki me elämme nykyään digitaalista kulttuuria todeksi. Kirjasto ei voi jättäytyä sen ulkopuolelle. Meidän pitää olla siellä, missä asiakkaat ovat ja puhua samaa kieltä heidän kanssaan.

    Olen Pirjon kanssa samaa mieltä. On kovin totta, että monilla ihmisillä on edelleen erittäin perinteinen käsitys kirjastosta. Suhtautuminen kirjastoihin on myönteistä, mutta kirjastoa ei käytetä eikä sen palveluja tunneta. Asiat muuttuvat ehkä hitaasti, mutta olen huomannut sen, että meitä pyydetään yhä enemmän mukaan yhteistyökuvioihin: perusopetus, nuorisotoimi, museot muistavat meidät hyvin oman kaupungin sisällä, Pirjon mainitsemien muiden mediakasvattajien lisäksi.

    Mediakasvatuksen laatukäsikirja kuulostaa hyvältä. Siitä pitää saada arjen työkalu, jossa on selkeät suuntaviivat erikokoisten kirjastojen avuksi.

    Mervi Hietanen
    Pedagoginen informaatikko
    Tampereen kaupunginkirjasto

  3. Digitaalinen kulttuuri – popkulttuuri, nuorisokulttuuri…käsite ei mielestäni ota kantaa yksittäisiin digitaalisiin tai ei-digitaalisiin esineisiin. Kyse on toimintatavasta ja asenteista. Tiedonhaku on muuttunut, kulttuurituotteiden kulutus on muuttunut, kuluttaminen on muuttunut. Ennen kirjaston kokoelma oli tiedonhaun kannalta ehkä ensimmäinen tietolähde, nyt se on netti. Kulttuuria kulutetaan digitaalisena kotona, kulutukseen käytettävä raha suuntautuu aineettomiin tuotteisiin tai niiden käyttöön liittyviin laitteisiin.

    Kirjaston asema on muuttunut suhteessa ympäristöön, miten siihen pitäisi suhtautua? Ympäristössä tiedonlähteet ovat runsastuneet, monipuolistuneet ja vaativat uusia taitoja käyttäjiltä. Siitä keskustelu olisi mielestäni relevanttia vaikkapa mediakasvatuksen nimikkeellä. Semminkin kun ensi vuonna aloittavat lukiolaiset tulevat kirjoittamaan 2017 tietokoneavusteisesti ja vuonna 2019 näillä näkymin kirjoitetaan kokonaan uudenlisia tehtäviä tehden: tiedonhaun taidot ovat yksi mitattava taitolaji – sen on tarkoitus totautua verkkotaitoja mitaten jos oikein ymmärrän nyt meneillään olevan uudistuksen. Mitä annettavaa kirjastoilla tulee olemaan tähän uudistukseen? Esimerkiksi Helsingin yliopisto ylläpitää kanavaa Youtubessa – kuka kirjastoissa työskentelevä käyttää sitä tiedonhaussa? Siellä näyttää olevan yli 150 videota eri tieteenaloilta, luentoja… Tätä on digitaalinen kulttuuri, se luo uusia tapoja olla olemassa.

    Päivi Litmanen-Peitsala
    Viestinnän suunnittelija
    Kirjastot.fi-toimitus

  4. En voi sille mitään, että melkein kaikissa puheenvuoroissa olevan sanan ”digitaalinen” tilalle laittaa sanan ”verkko” ilman että mikään olennainen muuttuisi. Tosiasiahan on se, että vaikka kykyinen tietotekniikkamme perustuu digitaaliseen koodaamiseen, sillä sinänsä ei ole mitään arkipäiväistä ilmenemismuotoa, koska digitaalisuus on tietokoneen ruokaa, ei ihmisen. Sen sijaan verkossa toimiminen, verkkoon luominen, se kaikki on minusta aidosti uutta ja ihmisen toimintaa.

    Olisiko todella niin, että meillä kirjastotyöntekijöillä on mediakasvatuksen tai vastaavan nimellä jotain annettavaa koko elämänsä internetin aikana eläneille nuorille? Jotain sellaista, minkä me olemme oivaltaneet, mutta muut eivät. Kaipaisin tällaisesta jotain konkreettisia esimerkkejä. Tietokoneavusteiset ylioppilaskirjoitukset eivät todellakaan ole mitään ihmeellistä tämän päivän lukiolaisille, vaikka osalle vanhemmista olisikin.

    En voi välttää sen pohtimista, mitkä kaikki verkkotiedonhaun osa-alueet ovat meillä kirjastoissa ympäristöä paremmin hallussa – paitsi omat tietokantamme, jotka ovat verkossa, mutta eivät muuten edusta mitään verkkokulttuurin (tai sen digitaalisen, jos niin halutaan) eturintamaa. Onko meillä todella kompetenssia, osaamista?

    Verkko on uudenlainen toimintaympäristö, mutta sitä käyttävät ihmiset ovat ihan samoja ihmisiä kuin ennenkin. Digitaalinen koodaaminen on verkon avulla tehnyt mahdolliseksi aivan uudentyyppisiä kommunikaatiotapoja, mutta silti kysymys on ihmisten välisestä kommunikaatiosta.

    Eikö olisi syytä puhua verkkokulttuurista? Vai eikö se kuulosta riittävän hienolta?

    Heikki Poroila

  5. Puuttumatta sen enempää digitaalisen kulttuurin terminologiaan ja sen määritelmään kommentoin edellisen puheenvuoron kohtaa:
    ”Olisiko todella niin, että meillä kirjastotyöntekijöillä on mediakasvatuksen tai vastaavan nimellä jotain annettavaa koko elämänsä internetin aikana eläneille nuorille? Jotain sellaista, minkä me olemme oivaltaneet, mutta muut eivät.”

    Uskaltaisin väittää, että kirjastoilla on juuri sitä kompetenssia, mitä opettajilla ei välttämättä opintojen myötä ole eli netin monipuolisen ja tiedostavan käytön opettaminen oppimistarkoituksessa ja oppimistehtävien myötä netin hyödyntämisessä. Meidäthän käytännössä kaikki on heitetty verkkoon tekniikalla katsotaan osaatko uida/pysytkö pinnalla. Ajatukseni lähtökohta on enemmän tuolta tiedonhankinnan puolelta, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että perusopetuksen ja kirjaston pitäisi löytää vielä tiiviimpiä yhteistyön muotoja. Puuttumatta tässä nyt sen toteutukseen ja resurssointiin, mutta annettavaa kirjastolla olisi. Kouluyhteistyötä olisi kehitettävä yhdessä koulutoimen kanssa ja myös heidän ehdoilla. Mutta monipolvinen asia kaiken kaikkiaan. Tietoisuus kirjaston tarjonnasta ja osaamisesta on puutteellista kirjaston seinien ulkopuolella.

    Anu Ojaranta

  6. Kirjallisuuden museoita ja toisaalta kohtaamispaikkoja. Kirjastojen eriytymiskehityshän on jo alkanut. Välttämättä vanhan polven perinteisiä käsityksiä vastaan ei tarvitse valistuksella taistella, koska net kumpujen yöhön vajoovat. Diginatiivit kasvavat diginatiiveina. Mediakasvatus on yksi tehtävä lisää, mistä päästä aletaan vanhoja tehtäviä karsia? Kokoelmanhoidosta ja varastonpidosta?

    Kari Blomster

  7. Kirjastoissa usein päädytään juuri tuohon kehittämisidoiden pyörittelyn jälkeen. Joskus pitäisi antaa vaan ajatuksen liitää tuon vaiheen ohi, jotta jotain uutta saataisiin aikaan ja innovaatioita syntyisi. Ja katsoa realiteetit sen jälkeen. Silloin voivat painotukset näyttää toiselta. Enkä tällä takoita väheksyä kokoelmanhoitoa, joka on ydintehtävämme. Uutta syntyy kaaoksesta.

    Anu Ojaranta

  8. Olisiko kirjastoista ja mediakasvatuksesta puhuttaessa tarpeen nostaa selkeämmin esille aina myös aikuisikäisten asiakkaiden kanssa tehty työ? Omasta mielestäni olisi. Koululaiset ja opiskelijat ovat omasta näkökulmastani kohtalaisen hyvässä asemassa jo nyt, koska heidän mediakasvatustaan mietitään ja toteutetaan sekä kouluissa että kirjastoissa. Lähtökohdat ovat heillä paremmat myös oletetun ns. diginatiiviuden ansiosta. Mervin kommentista kävikin jo ilmi, että kirjastoillekin löytyy silti mielekäs rooli myös yhteistyössä koulujen kanssa. Koululaitoksen ulkopuolelle jää kuitenkin muu väestö, jolla on tarvetta ja innostusta päästä paremmin kiinni uuden tekniikan ja palveluiden tuomiin iloihin ja hyötyihin. Tässä kohdassa on mielestäni ”aukko”, jota täyttämään kirjasto sopii erityisen hyvin.

    Monissa kirjastoissa aikuisille suunnattuja koulutuksia ja muuta toimintaa järjestetäänkin hyvällä menestyksellä mutta niitä harvoin mainitaan keskusteluissa kirjastojen roolista mediakasvatuksessa. (Kasvattamisesta puhuminen voi aikuisten kohdalla tuntua huonolta sanavalinnalta, joten halutessaan voi puhua vaikka informaatiolukutaidosta tai medialukutaidosta.)

    Perttu Rasi

  9. Perttu Rasin kommentti mediakasvatuksen suuntaamisesta aikuisikäisille sisältää mielestäni tärkeän pointin myös käsitetasolla. Jos ”mediakasvatus” kirjastojen toiminnan tarkoittamassa mielessä on juuri Rasin tarkentamaa ”medialukutaitoa” eikä mitään muuta (esimerkiksi ”sopivaisuuskasvatusta”), miksi siinä on tuo termi ”kasvatus”?

    Itse arvelen, että ainakin osa kirjastojen ”mediakasvatusta” tekevistä on liikkeellä ennen muuta lastensuojelun tavoitteella. Siinä kontekstissa tarkoitetaan ”mediakasvatuksella” – oletettavasti myös kirjastoissa – toimia, joilla vähennetään tai ehkä jopa estetään internetin käyttöön liittyviä ongelmia – mitä kaikkea sitten ongelmina pidetäänkään.

    Tällaista tavoitetta ei mielestäni voi olla täysi-ikäisille suunnatussa toiminnassa, jos täsmentämättömänä ollenkaan. Tässä mielessä ”aikuisten mediakasvatus” kuulostaa huonolta käsitteeltä, vaikka kannatan itse toimintaa Perttu Rasin hahmottamassa mielessä. Eivät aikuiset halua kirjaston harrastavan kasvatustoimintaa.

    Olisi ehkä tarpeen sanoa selkeästi ja yksiselitteisesti, mitä kaikkea ”mediakasvatus” tässä kirjastojen kontekstissa sisältää ja mitä ei. Tällä hetkellä esimerkiksi palvelussa Mediakasvatus.kirjastot.fi ei ole minkäänlaista yleistä sivuston määrittelyä tai esittelyä. Erillisinä otsikoina – jotka täytynee tulkita toimialueeksi ainakin jollain tasolla – sivusto mainitsee vain kirjallisuuden, tekijänoikeuden ja pelit. Muut sivun osat ovat teknisiä (tiedonhaku, asiantuntijoita, työkaluja, projektit). Alakohdasta Mediakasvatusprojektit voi löytää jotain osviittaa siitä, mitä otsikon alla puuhataan, ja se on kyllä kaikki toimintaa koululaisten ja lasten suuntaan.

    Kai tässä olisi täsmentämisen tarvetta, jos keskustelua halutaan mielekkäästi jatkaa.

    Heikki Poroila

  10. Pirjon kirjoituksesta: ”Sintonen toteaa vielä, että esimerkiksi oppilaitokset, kirjastot, museot ja kulttuurikeskukset voisivat yhdessä pohtia , mikä olisi heidän yhteisöllinen panoksensa digitaaliseen kulttuuriin. Voisiko se olla, että:

    1. Yhteisö jättäytyy digitaalisen kulttuurin ulkopuolelle.
    2. Yhteisön toimijat ovat aktiivisia osallisia digitaalisessa kulttuurissa, mutta pääasiassa omana yksityisenä itsenään.
    3. Yhteisö näyttäytyy digitaalisessa kulttuurissa, mutta lähinnä vain informoidakseen fyysisestä olemassaolostaan.
    4. Digitaalinen kulttuuri ymmärretään osaksi yhteisön toiminta- ja vaikutusaluetta, jolloin aktiivinen tuottaminen ja jakaminen ovat osa sen perustoimintaa.
    VAI
    5. Yhteisö toimii aktiivisesti digitaalisessa kulttuurissa eri tavoilla, sekä luo ja räätälöi omiin tarpeisiinsa parhaiten soveltuvaa digitaalista toimintakulttuuria.”

    Näitä pitäisi jokaisen kirjaston todellakin pohtia tänä päivänä. Oikeastaan kun asiaa ajattelee tarkemmin, ne ovat suorastaan kohtalon kysmyksiä meille tällä hetkellä. Kaikki puhuvat kirjastojen paradigman muutoksesta, työn murroksesta jne. mutta pohtivatko kirjastot ja museot oikeasti näitä asioita? Osa pohtii, osa ei. Jos jättäydytään täysin ulkopuollle, veikkanpa, ettei hyvää seuraa. Ydinkysymys kirjaston taistelussa olemassaolostaan on, kuinka pitkälle ja kuinka kauan pötkitään pelkällä kirjojen, levyjen, elokuvien ja muiden ”perinteisen” aineiston lainaamisella sekä tiedonhaun opetuksella ym. Kuten on todettu, se on tällä hetkellä vielä ihan toimiva konsepti, ja kun sillä pärjää, ei ehkä ole tarvetakaan laajentaa osaamista oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Mutta entäpä 10 vuoden päästä? Mikä on silloin kirjastojen ydintehtävää? Ainakin johtajana minun on pakko katsahtaa jo tulevaisuuteenkin ja luotsata laivaamme hieman väljemmille vesille.

    Myös kirja on media, totesivat meidän lasten ja nuorten osaston työntekijät. Sitä ei missään nimessä saa unohtaa. Oulussa on otettu mediakasvatus systemaattisesti haltuun Kirjastoreitin avulla, jossa järjestelmällisesti kohdennetaan opetus kouluille tietyn suunnitelman mukaan (http://www.ouka.fi/oulu/kirjasto/opettajille) Totta on, että tässä paketissa keskitytään paljon vielä kirjaan, ja siksi sitä ollaankin uudistamassa, ottamassa lisää sisältöjä ja alueita. Yhteistyö koulujen kanssa on tiivistä ja systemaattista, alueilla on kirjaston ja koulun yhteistyöryhmät, joissa yhdessä pohditaan juuri näitä asioita.

    Kirjasaari avaa edellisen vuoden kirjasadon sisältöjä kerran vuodessa kaikille alan toimijoille, koulutukset eivät ole vain kirjastoväelle vaan myös opettajille, päivähoidon henkilökunnalle ja kaikille kiinnostuneille. Kirjasaaren suosio kasvaa vuosi vuodelta, sekin osoittaa tällaisen sisällöllisen tiedon jakamisen tärkeyttä edelleen. Pelit ja muu media ovat vasta tulossa, mutta esimerkiksi musavinkkaus lisääntyy kaiken aikaa. Mutta on totta, että ainakin meillä muun kuin kirjallisuuden avaaminen ja opettaminen keskittyy tällä hetkellä enemmän aikuisväestöön sekä myös kirjaston henkilökuntaan. Mutta se onkin askel kohti Sintosen listan 4. tai 5. kohtaa. Kaikkialla kirjastoissa ovat internetin ja tietokoneen avoimet opetukset edelleen hittituote, niin myös Oulussa. Yhä enemmän näihin osallistuvat seniorikansalaiset.

    Nyt myös kirjaston henkilökunnan perehdyttäminen sosiaaliseen mediaan ja erilaisiin digitaalisiin laitteisiin ja aineistoihin on systemaattista. Jokaisen työntekijän tulee osallistua some-koulutukseen, jota antaa kirjaston asioihin perehtynyt kirjastonhoitaja lähes vierihoitona (pienet ryhmät). Tämän jälkeen hän jalkautuu vielä maakuntaan kouluttamaan alueen kirjastoväen. Lukulaitteet kulkevat osastolta toiselle ja niihin tulee kaikkiien tutustua. Digitaalisuus ja some eivät ole valinnaisia asioita kirjastossa, ne ovat osa jokapäiväistä työtä. Vaikka et olisi facebookissa tai kirjoittaisi blogeja, sinun täytyy kuitenkin tietää mitä ne ovat ja miten ne toimivat. On noloa, jos kirjaston tietopalvelutiskillä asiakkaat tietävät enemmän kuin työntekijät.

    Tablettitohtori on uusin lisäyksemme mediakasvatukseen – vastaanotolla on käynyt runsaasti porukkaa ja lisää lääkäriaikoja on luvassa.

    Kirjastot eivät voi jättäytyä pois mediakasvatuksesta, ei millään muotoa. Itse termiä voisi todellakin täsmentää ja määritellä tarkemmin, mikä kuuluu esimerkiksi kouluille, mikä kirjastoille. Tässä tarkoitan juuri lasten ja nuorten mediakasvatusta. Kirjaston ja koulun yhteistyö on kaiken avain, kirjasto ei voi vain yksipuolisesti tarjota sisältöjä, vaan jospa ne voitaisiin vaikka sisällyttää yhdessä suunnitellen koulujen opetussuunnitelmiin, jolloin win-win -tilanne olisi enemmän kohdillaan kuin ehkä tällä hetkellä.

    Pirkko Lindberg
    Kirjastopalveluiden johtaja
    Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto

  11. Mielenkiintoinen keskusteluketju, jota kommentoin muutamin lausein. Olin innolla mukana, kun opetusministeriö rahoitti 2000-luvun alussa Tietoyhteiskuntataidot kaikille -hanketta ja vertaisohjaajia koulutettiin ympäri Suomea. Sen jälkeen hanke toisensa jälkeen on käynnistynyt ja loppunut. Kohderyhmät ovat vaihtuneet. Välillä koulutusta on annettu senioreille, viimeksi tehtiin kirjastoammattilaisista aluekouluttajia.
    Yli 80 prosenttia yleisistä kirjastoista on ollut mukana kansallisessa, alueellisessa ja paikallisessa mediakasvatushankkeessa viime vuosien aikana.

    Kirjastohenkilöstö tekee kouluvierailuja, pitää satutunteja ja kurssejakin järjestetään. Yli puolet kirjastoista ilmoittaa antavansa mediakasvatusta vähintään satunnaisesti myös aikuisille ja seniori-ikäisille. Maahanmuuttajille mediakasvatusta annetaan vähintään satunnaisesti kahdessa viidessä kirjastoista. Mutta suhteellisen harvoin säännöllisen mediakasvatuksen kohteena ovat elokuva, musiikki, pelit, televisio, mainonta ja radio ja alle puolessa kirjastoista löytyy erityisiä välineitä tai tiloja, jotka ovat tarkoitettu mediakasvatuksen antamiseen. Reilussa kolmasosassa kirjastoista on laadittu kirjaston ja koulun yhteistyösuunnitelma yhteistyössä koulun kanssa. Muun muassa nämä tulokset ovat luettavissa Mika Mustikkamäen selvityksestä. Mustikkamäki toteaa, että selvästi merkittävimpinä esteinä kirjastojen mediakasvatukselle on ajan puute ja henkilökunnan vähyys. Näinhän se on. (Mustikkamäki, Kirjastot ja media 2012.)

    Henkilökuntaa on tosiaan vähän maaseutukuntien kirjastoissa ja näkisinkin, että ainoa keino täydennyskouluttaa kirjastojen henkilöstöä, on aluekouluttajatoiminta. Kuntien matkustuskiellot ja täydennyskoulutusrahojen vähentäminen estävät pääsyn jopa maksuttomiin koulutuksiin tai maakuntakirjastopäiville. Ei auta, jos kirjastoille tarjotaan erilaisia verkkoaineistoja, jos kukaan kunnassa ei auta niiden käyttöönotossa.

    Opetusministeriön julkaisussa Kirjastopolitiikka 2015 on todettu, että hyvin toimivat yleiset kirjastot maksuttomina peruspalveluina ovat kansalaisen tietohuollon kannalta ratkaisevassa asemassa myös verkkoyhteiskunnassa. Mitä sitten toisi tullessaan kansalaisen tietohuollon perussopimus?

    - Keskeisten sähköisten tieto- ja kulttuurituotteiden saaminen kaikkien kansalaisten käyttöön vaatii kansallisen sopimuksen ja osin myös kansallista lisärahoitusta.
    - Konkretisoidaan, mitä tarkoitetaan kansalaisen tietohuollolla verkkomaailmassa; mikä on yleisen kirjaston rooli siinä ja mitä valtion tulee rahoittaa keskitetysti.
    - Määritellään kansallisella tasolla, mitkä ovat kansalaisten sivistykselliset perusoikeudet alati laajenevassa verkkotarjonnassa.
    - Määritetään, mitä olennaista sähköistä perusaineistoa ja -palvelua tulee olla maksutta kaikkien saatavilla julkisella rahoituksella.
    - Sovitaan, mitä tulee olla kaikkien saatavilla paikasta riippumatta ja mitä tulee olla yleisissä kirjastoissa keskitetysti tuotettuna.
    - Selkiytetään yleisten kirjastojen rooli sivistyksellisten verkkosisältöjen jäsentäjänä, järjestäjänä, tekijänä, jakelijana ja käyttöön saattajana.

    Tehtävää siis riittää.

    Anneli Ketonen
    Pohjanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


− 5 = neljä

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>