Nyt olisi jo aika sopia tekijänoikeuksista

Tekijänoikeuslaki – ehkä vielä suuremmassa määrin kuin lainsäädäntö yleensä – on vastakkaisten intressitahojen kädenväännön lopputulema. Lain lähtökohta on, että suojatun aineiston käytöstä on sovittava oikeudenhaltijan kanssa. Tätä tasapainottamaan lakiin on sisällytetty joukko poikkeussäännöksiä, joilla turvataan sivistyksellisiä ja kulttuurisia päämääriä. Lisäksi laissa on säännöksiä, joiden tarkoituksena on helpottaa sopimista ja tukea oikeudenhaltijoiden ja suojatun aineiston käyttäjien välisen sopimuskäytännön syntyä.

Suomalaisessa sopimisen kulttuurissa on vierastettu ns. pakkolisenssejä, joiden nojalla oikeudenhaltija on tosin oikeutettu tiettyyn korvaukseen, mutta ei voi suoranaisesti kieltää teostensa käyttöä. Myös Euroopan Union lähtökohtana on ollut vapaaehtoisuuteen perustuva sopiminen.

Tämä sopimisen tasapaino on vaarantunut. Esimerkki tästä ovat e-aineistot. Fyysisten aineistojen maailmassa kirjastojen toiminta on pohjautunut ensi sijassa lainsäädäntöön. Kirjastot ovat voineet lainata aineistojaan näennäisesti tekijänoikeuden estämättä. Nykyinen lain rajoitussäännös ei kuitenkaan ulotu e-aineistoihin, ja niiden käytöstä on erikseen neuvoteltava kustantajien kanssa.

Tämä vaatii paljon resursseja, ja on jo sopimuksellisesti kirjastoille suuri haaste.
Sopiminen on vaikeaa siksi, että tekijänoikeuslakiin perustuva yksinoikeus antaa oikeudenhaltijoille hyvin vahvan neuvotteluaseman. Tätä vahvistaa edelleen se, että oikeudenhaltijat ovat huomattavasti käyttäjätahoa paremmin järjestäytyneitä. Kustantajat pystyvätkin käytännössä sanelemaan sopimisen ehdot.

Sopiminen on osoittautunut erityisen hankalaksi yleisten kirjastojen osalta. Kotimaista e-muotoista kaunokirjallisuutta on vain vaivoin saatu tarjolle kirjastoihin. Kirjastoissa pelätään, että kansalaisten tasavertainen pääsy informaatioon on vaarantumassa.

Tieteellisten kirjastojen osalta ongelmana ovat lähinnä nopeasti nousevat käyttömaksut. Tieteelliset kirjastot ja arkistot hallinnoivat nykyään suuria informaatiomassoja, joista osa on jo digitaalisessa muodossa. Haasteena ovat uudet mahdollisuudet tieteellisen tiedon hyödyntämiseen. Näiden ns. tiedon louhintatekniikoiden avulla digitoituja datamassoja voidaan monin tavoin käyttää vaikkapa kielitieteellisessä tai lääketieteellisessä tutkimuksessa.

Tekijänoikeus ei suojaa tietoa raakadatana, vaan ainoastaan ilmaisullista sisältöä. Yksittäisten sanojen ja lyhyiden tekstipätkien käyttö ei sinällään edellyttäisikään oikeudenhaltijan lupaa. Käytännössä digitaaliset aineistot joudutaan kuitenkin tutkimuskäyttöä varten siirtämään kirjaston ulkopuolelle, mikä jo edellyttäisi sopimista. Korvausten maksaminen tästä tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta, sillä tällainen käyttö ei millään lailla vaaranna oikeudenhaltijoiden taloudellisia intressejä.

Tutkijoiden on vaikea ymmärtää, mikseivät digitoidut aineistot ole laajemminkin vapaasti kotikoneilta käytettävissä, kun tekniset mahdollisuudet tähän ovat jo olemassa. Emeritusprofessori Yrjö Varpio käynnisti viime syksynä Helsingin Sanomien mielipidesivuilla keskustelun Kansalliskirjaston vanhojen sanomalehtikokoelmien saattamisesta nykyistä laajempaan tutkimuskäyttöön.

Suomessa on jo nyt viitisen vuotta ollut voimassa ns. sopimuslisenssisäännös, jonka tarkoituksena oli helpottaa suojatun aineiston massakäytöstä sopimista muistiorganisaatioiden ja oikeudenhaltijajärjestöjen välillä. Ainuttakaan sopimusta ei kuitenkaan ole saatu aikaan. Nurinkurisesti eräs syy tähän on juuri se, että taloudelliset arvot ovat vanhempien aineistojen osalta hyvin vähäisiä. Niihin kohdistuu kysyntää, mutta vääränlaista. Kiinnostuneet tahot ovat sellaisia, joiden mahdollisuudet maksaa käytöstä ovat vähäiset.

Jo liiketoiminta- ja sopimusmallien muotoilu vaatisi jonkin verran työtä ja resursseja. Oikeudenhaltijapuolella ollaan kuitenkin haluttomia investoimaan sopimusjärjestelmän luomiseen, kun ei ole mitään takeita siitä, että investoinnit saataisiin tulevaisuudessa myös katettua.

Oikeudenhaltijajärjestöjen asenne tutkimuskäytön avaamiseen on sinällään myönteinen. Kopiostosta on viestitetty kirjastoille, että olisi ”poliittinen itsemurha” asettua tätä vastustamaan. Se on tässä suhteessa kuitenkin jäsenistönsä, eli kustantajien vanki.

Olennaisin este e-aineistoja koskevan sopimuskäytännön syntymiselle onkin   kustantajien pelko siitä, että yhteistoiminta kirjastojen kanssa romahduttaisi e-kirjamarkkinat. Pelko on sinällään ymmärrettävä, jos katsotaan äänitemarkkinoiden kehitystä. Kirjastonäkökulmasta vaikuttaa joskus kuitenkin siltä, että kustannusmaailma on jähmettynyt kuin peura ajovaloihin. Mediakentän myllerryksestä yritetään selvitä olemalla tekemättä mitään, jottei ainakaan tehtäisi virheitä.

Pallo on nyt oikeudenhaltijoilla, mutta kiinnostusta pelin käynnistämiseen ei ole.  Nykyiset säännökset eivät ilmeisesti riitä korjaamaan tätä markkinavirhettä. Olisi  syytä harkita, tulisiko tekijänoikeuslakiimme sisällyttää tutkimuskäyttöä koskeva uusi poikkeussäännös. Ajankohta tähän on nyt oikea, kun EU:n komissio on käynnistänyt keskustelut eurooppalaisen tekijänoikeussääntelyn uudistamisesta.

Nykyisen hallitusohjelman mukaan julkisen vallan tavoitteena on edistää kirjastojen digitoitujen aineistojen avaamista kansalaisten käyttöön. Nyt olisi etsittävä keinoja, joilla voitaisiin tukea suojatun aineiston käyttöä koskevien sopimusten syntyä. Vapaaehtoisuuteen perustuvalle sopimiselle on luotu hyvät edellytykset. Olisi jo aika tarttua niihin.

Pekka Heikkinen
Lakimies
Kansalliskirjasto

6 vastausta artikkeliin ”Nyt olisi jo aika sopia tekijänoikeuksista

  1. Valitettavasti tilanne on juuri niin ankea kuin millaiseksi Pekka Heikkinen sen kuvailee, ellei sitten vieläkin ankeampi. Kansainvälinen ongelma on nimittäin myös se, ettei kirjallisten sisältöjen oikeuksien hallinnassa ole selkeitä osapuolia, kuten musiikissa.

    Syynä tilanteeseen on kirjankustannustoiminnan erilainen historia, joka ei ole perustunut kaupallisten oikeuksien lopulliseen myyntiin. En tunne tilannetta ulkomailla, mutta ainakin Suomessa normaali kustannussopimus on perinteisesti ollut sidottu yksittäisiin painoksiin ja jatkopainoksiin liittyneisiin optioihin. Tekijät eli kirjoittajat ovat ainakin kaunokirjallisuuden puolella voineet lähteä siitä, että oikeudet palaavat heille, kun painos on myyty loppuun.

    Kukaan ei tiedä, kuinka moni kirjallisen sisällön tekijä on luovuttanut verkkojakelun oikeudet(kin) kustantajalle ja kuinka moni on siitä harkiten pidättynyt. Tosiasiallinen tilanne lienee kuitenkin se, että vaikka kustantajat mielellään esiintyvät myös kirjallisuuden puolella oikeudenhaltijoiden äänenä, reaalimaailmassa tilanne ei ole niin yksinkertainen.

    Suomessa kirjoittajia edustaa nykyään Sanasto ry, eikä Kopiostolla pitäisi olla tämän verkkojakelun kanssa yhtään mitään tekemistä. Kirjallisuuden kustantajilla ei toisaalta ole omaa “teostoa”, jonka kanssa esimerkiksi kirjasto voisi neuvotella “yhden luukun” periaatteella. Mielestäni Sanasto ry on ainoa taho, jonka kanssa kirjastopuoli voisi ainakin periaatteessa luoda jonkinlaiset lisensointikuviot. Silläkään ei ole valtuuksia ei-suomalaisten tekijöiden sisältöihin.

    Niin paljon kuin kannatankin Pekka Heikkisen esittämiä toiveita ja vaatimuksia, on vaikeata olla optimistinen. Kustantajien taloudellinen haluttomuus ja pelko ovat ilmeisiä, mutta voi kysymys myös olla voimattomuudesta, siitä, etteivät ne elintärkeät oikeudet olekaan omissa käsissä. Luultavasti myös OKM:ssä tiedetään tilanteen mutkikkuus.

    Heikki Poroila

    • Harmittelen, jos kirjoituksestani jäi noinkin ankea mielikuva. Varsinainen tarkoitukseni oli toinen, eli (ehkä turhankin kunnianhimoisesti) pyrkimys muutokseen.

      Myönnän, että kirjoitukseni oli joltain osin tietoisen kärjistetty. Heikki on aivan oikeassa alleviivatessaan kustantajien vaikeaa asemaa. Mutta jos lähdetään siitä, mitä jo nykyisillä eväillä VOIDAAN saada aikaan: Tekijänoikeuslain nykyisen 16d§:n sopimuslisenssimekanismin avulla voidaan kirjastojen ja oikeudenhaltijoita edustavien järjestöjen välillä solmia kattavia sopimuksia, täysin riippumatta siitä ovatko oikeudet kenties alkuperäisellä tekijällä, vai onko ne siirretty kustantajalle.

      Kirjallisten teosten osalta mahdollisia sopimuskumppaneita ovat joko Kopiosto tai Sanasto. Kopiosto hallinnoi yksin sopimuslisenssiä sanoma- ja aikakauslehtien kustantajien, journalistein ja valokuvaajien oikeuksien osalta. Eli lehdistön osalta oikeuksista voidaan sopia “yhden luukun” periaatteella. Kirjallisuuden osalta kuvio on sikäli pykälää mutkikkaampi, että ministeriö on velvoittanut Kopioston ja Sanaston toimimaan tältä osin yhteistyössä. – Tosin Sanastosta on kuulunut myös viestejä, että ainakin vanhemman aineiston osalta oikeudet olisivat jo täysin alkuperäisten tekijöiden hallussa, eli valtuudet sopimiseen olisivat yksin heillä.

      Uskon Heikin lailla, että ministeriössä ollaan hyvinkin tietoisia kirjastojen nykytilanteesta. Mutta tiedän myös, ettei kustantajataho arkaile tuoda näkemyksiään ministeriön virkamiesten tietoon. Toistaiseksi heidän viestinsä tuntuu menneen varsin hyvin perille – ministeriössä odotellaan sähkökirjamarkkinoiden “kypsymistä”, ja harkitaan asiaan puuttumista vasta tämän jälkeen.

      Tunnustan: olen jossain määrin kompetenssialueeni ulkopuolella, mitä yleisiin kirjastoihin tulee. Tieteellisten kirjastojen rintamalla ainakin tapahtuu nyt paljon, komissio on avannut keskustelut lisensiointimallien kehittämiseksi (Licensing for Europe) jne.

      Ei-suomalaisesta aineistoista sopiminen on joo hiukka hankalaa. Mutta onhan meillä myös käytännön esimerkki Norjasta: siellä on Kansalliskirjaston ja meikäläistä Kopiostoa vastaavan Kopinorin kesken kyetty sopimaan kaiken norjankielellä julkaistun aineiston käyttöön saattamisesta norjalaisista IP-osoitteista – siis myös suomalaisen, norjaksi käännetyn kirjallisuuden.

      On vaikea hyväksyä väistämättömäksi tilannetta, jossa norjalaisilla on kotikoneiltaan esteetön pääsy suomalaiseen kirjallisuuteen, kun meillä ei sitä täällä ole?

      Pekka Heikkinen

  2. Pyrkimystä tai halua nykyisen tilanteen muuttamiseen ei itseltänikään puutu, mutta ehkä juuri siksi, että työskentelen yleisten kirjastojen puolella, optimismin kanssa on niin ja näin. Voidaan nimittäin karkealla tasolla arvella, että tieteellisten kirjastojen “täytyy” voida tarjota palveluja myös verkon kautta, muuten ei kirjastojen tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä kerta kaikkiaan hoidu. Tieteelliset kirjastot ovat monen verkkosisällön kohdalla myös merkittävä ostaja, jonka aikeilla on taloudellista merkitystäkin.

    Yleisten kirjastojen tilanne on tyystin toinen, koska pääosa tarjonnasta kuuluu juuri siihen kaupalliseen potentiaaliin, jonka tekijät ja kustantajat nyt haluaisivat muuttaa tulovirraksi itselleen ja vain itselleen. Sitä pyrkimystä on vaikea sovittaa kirjastojen kierrätysideologiaan – paitsi jos riittävästi rahaa löytyy (kuten Norjassa on löytynyt, oletettavasti mittavien öljytulojen ansiosta).

    Jos yleiset kirjastot pystyisivät lyömään neuvottelupöytään miljoonan toisensa perään, kyllä sopimushalukkuutta löytyisi nykyistä paremmin. Mutta kyllä silti näen alan järjestötilanteen kirjallisella puolella aika ongelmallisena, rahasta riippumatta. Musiikin puolella OKM on antanut Teostolle luvan edustaa kaikkia säveltäjiä, sovittajia, sanoittajia ja musiikin kustantajia. Tällaista edustusyksinoikeutta ei ole vielä sen paremmin Sanastolla kuin Kopiostollakaan. Voi olla, että jossain vaiheessa on, mutta siitä käydään vielä ankaraa taistelua, jossa vastakkain ovat tekijät ja kustantajat.

    Itselläni sattuu olemaan asiaan myös henkilökohtainen näkökulma Sanasto-sopimuksen allekirjoittaneena. En missään tilanteessa antaisi sopimusvaltakirjaa Sanastolle, jos kustantajilla olisi yhdistyksessä edustus tai peräti määräävä asema. Uskon, että valistuneet tekijät ovat asiasta samaa mieltä. Jos kirjastot haluavat tosissaan suunnitella tulevaisuutta verkkokirjallisuuden jakelijana, yhteistyökumppania kannattaa etsiä Sanaston, ei kustantajien suunnalta.

    Kirjankustannustoiminta on kuihtuva teollisuuden ala, koska verkkojakeluoikeuksien valtaaminen ei koskaan onnistunut samaan tyyliin kuin elokuvan tai musiikin puolella. Tätä pidän itse pienenä toivon pilkahduksena. Tekijöiden kanssa kirjastot voivat sopimuslisenssiratkaisuihin päästäkin, sillä meitä tekijöitä kiinnostaa usein muukin kuin raha 🙂

    Heikki Poroila

    • On totta, että tieteelisten kirjastojen asema on hieman toinen, kuin yleisten kirjastojen. Oma aloituspuheenvuoroni liittyi ennen kaikkea tieteellisiin kirjastoihin.

      Silti pari kommenttia, Heikki kun ei ilmeisesti ole kovinkaan tarkasti seurannut kirjastoalan tapahtumia musiikkialaa laajemmin. OKM on jo toista vuotta sitten hyväksynyt Kopioston ja Sanaston edustamaan kakkkia kirjallisten alan tekijöitä ja kustantajia. Kuten sanottu, Kopiostolla on yksinoikeus edustaa lehtien oikeudenhaltijoita, kirjallisten teosten osalta Kopiosto ja Sanasto on lupapäätöksessä velvoitettu yhteistoimintaan. Eli mitään Heikin kuvailemia valtuutuksellisia esteitä kattavien sopimusten solmimiselle ei ole.

      Norjan osalta on helppoa aina viitata öljyrahoihin – ehkä liiankin helppoa. Ei se ainoa selitys ole. Ja joka tapauksessa meillä on juridisesti kaikki mahdollisuudet samaan.

      Mitä Sanaston asemaan tulee: tässäkin logiikka horjuu. Sanasto edustaa vain tekijöitä, ei kustantajia. Mutta kuten Heikki aiemmassa viestissään alleviivasi, kirjallisten teosten oikeudet ovat joko tekijöillä tai ne on siirretty kustantajille. Eli kyllä kirjallistenkin teosten osalta kustantajien (ja välillisesti Kopioston) kannoilla on merkitystä.

      Voi olla, että tekijät ovat kustantajia vähemmän kiinnostuneita rahasta. Mutta itse näkisin silti käänteisesti toivon pilkahduksen juuri siinä, että kirjallisten teosten tekijöillä on sopimisesta rahallisesti ainoastaan voitettavaa, ei mitään hävittävää. Verkkolevitys kun on vanhemman kirjallisuuden osalta ainoa keino saada edes JOTAIN tuloja..

      Pekka Heikkinen

  3. Kun OKM ei ole antanut Teosto-tyyppistä edunvalvontaoikeutta yhdelle järjestölle, asia on mielestäni avoin. Kustantajat ja tekijät eivät ole verkkolevitysasioista ja -rahoista neuvoteltaessa yhteisrintamassa vaan kilpailijoita, joten Sanaston ja Kopioston käskeminen yhteistyöhön tarkoittaa lähinnä sitä, että kummankaan on turha odottaa yksinoikeutta. Juuri siksi niitä esteitä kattaville sopimuksille taatusti riittää, kun kustantajien ja tekijöiden intressiriitoja pitäisi ratkoa samalla kun joku kirjastolaitos haluaa päästä verkkojakelijaksi.

    Lehtijuttuihin liittyvät asiat poikkeavat olennaisesti ns. kirjakustannuspuolen kuvioista, koska ainakin isommissa lehdissä juttujen oikeudet on jo pitkään hankittu kustantajalle – siis pysyvästi. Tässä mielessä Kopioston mandaatti on aika kustantajapainotteinen ja toisaalta oikeuksien ostamisesta ovat kirjastojen sijaan kiinnostuneita ennen muuta uusien sisältöjen luojat ja julkaisijat.

    Puhuin Sanaston puolesta sopimuskumppanina siksi, etten usko kustannusalan onnistuvan kaappaamaan määräävään asemaan riittävää määrää pysyviä verkkolevitysoikeuksia itselleen. Kirjastojen näkökulmasta yksi etujärjestö on myös paljon helpompi neuvottelukumppani kuin kaupallisten yrittäjien sekalainen joukko. Eihän se riitä, vaikka 2-3 suurimman kustantajan kanssa syntyisi sopimus. Mukaan tarvittaisiin melkein kaikki suomalaiset kustantajat. Siinä riittäisi neuvottelemista, kun heillä ei ole yhtä ääntä (Suomen kustannusyhdistyksellä ei ole tietääkseni sellaisia valtuuksia kuin esimerkiksi Sanastolla).


    Heikki Poroila

    • Eikö kirjastoalalta tosiaan löydy ketään muuta keskustelukumppania kuin Heikki Poroila? Hänellä on omat uskomuksensa, ja olkoon niin. Uskonasioista ei kannata enempää vääntää.

      Mutta jos joku ihan oikeasti kiinnostui näistä sopimuskuvioista eikä ole menettänyt uskoaan siihen, että asioihin voisi positiivisestikin vaikuttaa…Saman tien mainoksena: STKS:n kirjastojuridiikan ryhmä järjestää Tieteiden talolla 16.4. seminaarin, jossa aiheena on Norjan malli – onnistuisiko sama Suomessa? Puhujina mm. Norjan kansalliskirjaston lakimies Maria Jongers, kommenttipuhenvuorot sekä Kopiostolta että Sanastolta. Iltäpäivästä puhumaan on lupautunut myös johtaja Jukka Liedes OKM:stä.

      Ilmoittautumislinkki löytyy Varastokirjaston sivulta (http://www.stks.fi/news/74/)

      Tervetuloa vaikuttamaan!

      Pekka Heikkinen

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *